Huononäköinen ihminen: henkilö, jonka täytyy käyttää piilolinssejä, jotta näkisi silmälasinsa.

Huononäköinen ihminen: henkilö, jonka täytyy käyttää piilolinssejä, jotta näkisi silmälasinsa.


perjantai 15. joulukuuta 2017

Kauas on pitkä matka

Voin ilokseni ilmoittaa, että pääsin perille Boliviaan, eikä mitään suurempia ongelmia ollut. Matkajännityskin oli lähtöpäivän koittaessa kadonnut kokonaan, ja olin pelkästään innoissani lähdöstä. Olin niin intoa täynnä, että olin jo menossa laukkuineni hissiin, vaikka en ollut tilannut vielä taksiakaan.

Pienet kommellukset kuuluvat toki asiaan, ja meikäläinen ei taida selvitä ilman niitä yhdestäkään matkasta. Helsingin-lento lähti yli tunnin myöhässä, ja kahden tunnin vaihtoaikani Frankfurtissa kutistui alle tuntiin. Minun piti selvitä hallista A halliin C, josta jatkolentoni Sao Pauloon lähtisi. Frankfurtin eri lähtöhallien välillä kulkee juna, joten homma kuulosti varsin simppeliltä: ajaisin vain kaksi asemanväliä A:sta C:hen. Niin yksinkertaista se olisi!



Paitse että ei. Juna kyllä pysähtyi C-hallin asemalla, mutta junan ovet eivät auenneet. Kun hätäilin ulospääsyä, muut samassa vaunussa olleet neuvoivat, että ulos pääsisi vasta seuraavalla asemalla. Odotin siis kiltisti seuraavalle asemalle, joka olikin sitten tietysti jo D-hallin asema. Kun ihmettelin, että mitenkäs minä sinne C-halliin pääsisin, eräs miesjoukko neuvoi minua menemään liukuportaita pitkin aseman toiselle puolelle ja ottamaan junan vastakkaiseen suuntaan. Tein työtä käskettyä, mutta ovet eivät avautuneet taaskaan C-hallin asemalla. Näin, että junan viimeisestä vaunusta pääsi ulos asemalle, mutta siitä vaunusta, jossa minä olin, ei päässyt. Vaunussa ollut pariskunta neuvoi minua jäämään seuraavalla eli B-asemalla pois ja menemään jalkaisin C-halliin. He olivat olleet koko ajan samoissa junissa kuin minäkin (koska he olivat ilmeisesti tehneet kaikki samat virheet kuin minäkin), ja he aikoivat kuulemma tehdä samalla tavalla ja kävellä B-hallista C-halliin. En ymmärrä vieläkään, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, jotta olisin päässyt junalla suoraan C-halliin.

Lentokonesapuskat piti tietysti taas kuvata. 

Ruijanpallasta välillä Helsinki−Frankfurt.

Alkuruoka Frankfurtin ja Sao Paulon välillä: punajuuri-punaherukkasalaattia ja limettitofua. Tofu oli kuivaa ja pahaa!

Pääruoka samalla lennolla: nieriää piparjuuri-sinappikastikkeessa, pinaattia ja ohrahelmiä.
Kaksikerroksisen lentokoneen portaikko jäi viime kerralla kuvaamatta, joten virhe piti korjata tällä reissulla.
Melkein perillä!

Sao Paulon lentokenttä oli hirveän sekava, eikä kansainvälisten lentojen kakkosterminaali meinannut löytyä millään. Onneksi minun ei tarvinnut nytkään sekoilla yksin, vaan minulla oli kohtalotoverina chileläinen nainen, jonka kanssa jonotimme pariinkin otteeseen väärässä jonossa. Kun käy yrittämässä tarpeeksi moneen väärään paikkaan ja kun kysyy tarpeeksi monelta ihmiseltä, oikea paikka löytyy lopulta väkisin.

Ei ole ruuhkaa.



Yksin matkustaessa on se hyvä puoli, että tulee juteltua vieraiden ihmisten kanssa enemmän kuin kaverin kanssa matkustaessa. Sao Paulon lähtöportilla tutustuin Sveitsissä asuvaan tyttöön, joka oli syntynyt Ruotsissa ja jonka isä oli saksalainen ja äiti perulainen. Kun kysyin tytön äidinkieltä, hän ei oikein osannut vastata kysymykseeni. Tyttö kertoi puhuvansa kolmea kieltä - saksaa, espanjaa ja englantia - mutta ei mitään täydellisesti. Lopuksi tyttö totesi, että jos äidinkieli määräytyy äidin kielen mukaan, niin sitten se on varmaan espanja.

GOL-lentoyhtiön lounge Sao Paulossa.

Miekin pääsin jaloittelemaan!
Aamaisherkut katettuina.
Harvemmin tulee vedettyä makkarakastiketta aamiaiseksi, mutta pitihän tätäkin paikallista herkkua, salsichaa, kokeilla.
En ollut tajunnut, että Brasiliassa ja Boliviassa on kahden tunnin aikaero, joten olin kuvitellut, että lento Sao Paulosta Boliviaan kestäisi vajaan tunnin. Oli pienoinen järkytys, kun tajusin, että lento kestäisikin melkein kolme tuntia. Tässä vaiheessa olisi riittänyt jo lyhyempikin koneessa istuminen.

Aikaa voi tappaa taas vaikkapa syömällä. GOL-lentoyhtiön "herkut".
Sao Paulo oli aivan järkyttävän suuri kaupunki. Tuntui, että se ei loppunut koskaan, vaan lensimme aina vain Sao Paulon yllä.


Nyt kun lueskelin lisää Sao Paulosta, selvisi, että Sao Paulon metropolialueen väkiluku on lähes 20 miljoonaa. Onhan siinä muutama pipo.

Vihdoin kone alkoi laskeutua lopulliseen määränpäähäni, eli Santa Cruz de la Sierraan.


Kaupungin ympäristö näytti ilahduttavan vihreältä, mikä ei ole ihmekään, sillä täällä on nyt sadekausi.

Bolivialaisia lampaita (nuo valkoiset täplät siis).
En meinannut uskoa silmiäni, kun näin lentokentän lähellä keskellä peltoa kaksi hylättyä lentokonetta!


Hylättyjä lentokoneita oli pitkin peltoja enemmänkin, yhteensä ehkä parisenkymmentä kappaletta.  Voi hyvänen aika sentään, mikä paratiisi!


Pahoin pelkään, että minulta jäävät nuo lentokoneet tutkimatta. Saattaisi meinaan tulla sanomista, jos menisin omin lupineni lentokenttäalueelle pyörimään.

Ukkeli oli varannut ensimmäiseksi viikoksi Airbnb-asunnon, joka on oikein kiva.


Näkymä parvekkeelta.
Näkymä toiselta puolelta taloa.
Talon yhteinen pieni uima-allasalue.
Uima-altaalle ei tehnyt hirveästi mieli mennä, sillä ilma oli tukahduttavan kuuma. Lämmintä oli kuulemani mukaan 36 astetta, eikä minkäänlaista tuulenvirettä ollut. Onneksi kaikissa huoneissa - paitsi keittiössä ja kylpyhuoneissa - on ilmastointi.

Tänään en vielä kokkaillut mitään, sillä kävimme syömässä illalla libanonilaista pikaruokaa. Ruokakaupassa tuli toki jo käytyä, mutta niitä akkainlehtiä en vielä löytänyt! Soitin ennen lähtöäni anopille, ja anoppi antoi minulle neuvoja, mitä minun kannattaisi pakata mukaan Boliviaan. Hän neuvoi minua pakkaamaan mukaan vain perustarvikkeet, kuten riisinkeittimen, pari paistinpannua ja kaksi lautasta. Voi anoppia! Hänellä ei ole koskaan mitään muuta mielessä kuin ruoka. 😀

Kun olin päässyt vuorokauden matkustamisen jälkeen perille, olin aika kamala näky. Tukka oli likainen ja rasvainen, meikit olivat vähän miten sattuivat, ja oli muutenkin erittäin nuhjuinen ja likainen olo. Ukkeli tuli minua vastaan lentokentälle, ja sitten tapasimme asunnon omistajan, joka antoi meille avaimet. Sen jälkeen ukkeli neuvoi minua menemään läheiseen ostoskeskukseen, koska minun piti kuulemma hankkia paikallinen SIM-kortti. En jaksanut välittää ulkonäöstäni, vaan lähdin samoilla vaatteilla ja samalla naamalla liikenteeseen.

Tässä sitä odotellaan.
Sain odottaa vuoroani 45 minuuttia, ja hermohan siinä meinasi mennä, kun matkakin painoi takana. Sain kuitenkin maltettua mieleni, etten heittänyt vuoronumerolappua roskiin ja lähtenyt kävelemään.

Olen kieltänyt itseäni käyttämästä englantia ja päättänyt tulla toimeen espanjalla vaikka mikä olisi. Kielitaitoni on melkoisen ruostunut, mutta onnistuin silti ostamaan itselleni SIM-kortin ja nettiyhteyden. Kyllä se siitä.

Kauppakeskus (Ventura Mall) oli ihan samanlainen kauppakeskus kuin kauppakeskukset missä tahansa päin maailmaa. Tulevan joulunkin saattoi kauppakeskuksesta havaita.

 
Yritän aina totuttautua paikalliseen aikaan niin nopeasti kuin vain mahdollista, ja olen saanut tänään valvottua menestyksellisesti paikalliseen iltaan asti. Nyt kun kello on jo yli kymmenen, olen kohtuullisen valmis menemään nukkumaan. Suomessa kello on yli neljä aamulla, eli voisinkin toivotella sinne suuntaan jo hyvää huomenta. 

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Taas on yksi joulu vietetty

Tällä viikolla on pitänyt juhlarintamalla kiirettä, sillä neljän päivän sisään tuli juhlittua itsenäisyyspäivä, joulu ja uusivuosi. Joulua (tai muitakaan juhlapäiviä) ei ole mikään pakko viettää silloin, kun kalenteri niin sanoo, vaan juhlia voi milloin vain. Kerrankin vietin joulua vasta tammikuussa, kun tulin silloin Intiasta Suomeen.

Juhlimme joulua aikaistetusti tällä kertaa siksi, että lähden parin päivän päästä Boliviaan, ja kalenterin mukainen joulu jää tänä vuonna todennäköisesti viettämättä. Joulun juhliminen ei olisi ollut minulle mitenkään välttämätöntä, mutta kun äiti ehdotti, että juhlisimme vähän joulua ennen lähtöäni, innostuin tietysti heti asiasta.

Niin sitten ajelin itsenäisyyspäivänä Itä-Suomeen joulun viettoon, ja ensimmäinen hommani olikin joulukuusen haku. Se ei ollutkaan mikään ihan helppo juttu, sillä oli jo melkein pimeää, eikä metsästä löytynyt kuin mäntyjä. Otsalampun avulla ja pienen hangessa möyrimisen jälkeen sopiva kuusi kuitenkin löytyi.

Itsenäisyyspäivän perinteinen ohjelmanumero eli joulukuusen koristelu.
Sinivalkoiset juhlajuomat.

Jouluaterian nautimme perjantai-iltana, ja aterian valmistelut oli tietenkin aloitettu hyvissä ajoin. Minä leivoin karjalanpiirakoita, kun olin päässyt viime jouluna piirakoiden leipomisen makuun.






Piirakoiden kauneuskilpailuja noilla ei voitettaisi, mutta maku oli vertaansa vailla!

Kinkkua emme tähän joulupöytään halunneet, mutta muuten kaikki jouluaterian osaset olivat enemmän tai vähemmän kohdallaan. Perinteinen jouluähkykin tuli siis koettua.

Jälkiruokaperinteet tosin romuttuivat, sillä halusin kokeilla jotain uutta jälkiruokaa. Tein maailman helpointa valkosuklaa-sitruunamoussea, joka oli kaikkien mielestä oikein hyvää.


Tässä vielä ohje, jos jotakuta haluttaa kokeilla:

2 dl kuohukermaa
100 g valkosuklaata
yhden sitruunan mehu (tai maun mukaan)

Paloittele suklaa ja laita se sekä puoli desiä kermaa kattilaan. Kuumenna sekoitellen, kunnes suklaa on sulanut. Anna seoksen jäähtyä. Vatkaa loppukerma vaahdoksi ja sekoita se ja sitruunamehu suklaaseoksen joukkoon. Jaa annosmaljoihin ja anna jähmettyä jääkapissa tunnin, pari. Koristele haluamallasi tavalla (esimerkiksi vadelmilla tai granaattiomenan siemenillä).

Lahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea.
"Jouluaaton" sää.



Perinteinen kuusenpalloselfie.


Paikallisen pankin ovessa nähtyä:






Uudenvuoden tinanvalantaa leivinuunissa.


Itsenäisyyspäivän iltana kurkkuni alkoi tuntua kipeältä, ja koska äidillä oli sama ongelma, päätimme kokeilla juuri oppimaani niksiä kurkkukipua vastaan.

Olin kuunnellut koko ajomatkan Itä-Suomeen espanjankielisiä cd-levyjä virkistääkseni muistiani, ja yhdessä kappaleessa oli käsitelty flunssaa ja sen ehkäisyä. Kurkkukipuisia neuvottiin valmistamaan sitruunasta ja suolasta seos, jolla tuli kurlata kurkkua. Etsin netistä tarkemmat ohjeet, joiden mukaan sitten valmistin kyseisen bakteerintapposeoksen. Seokseen tulee kolmen sitruunan mehu, kaksi ruokalusikallista hunajaa ja puoli teelusikallista suolaa, ja kurkkua pitää kurlata seoksella muutaman minuutin ajan pari kolme kertaa päivässä. Uskokaa tai älkää, mutta kurkkukipuni katosi, eikä flunssaa ole tullut (ainakaan vielä!).


Matka Boliviaan hieman jännittää, sillä en ole ennen lentänyt noin pitkää ja monivaiheista lentoa yksin. (Ukkeli odottelee minua jo Boliviassa, joten minulla on matkaseuranani vain nalle.) Lennän ensin Frankfurtiin, sieltä Sao Pauloon Brasiliaan, ja sitten vielä Boliviaan. Toivon, että kaikki sujuu hyvin, mutta jos ei, niin eihän sillekään sitten mitään voi.


Odotan Boliviassa kiihkeästi vain kahta asiaa: 1) että pääsen tutustumaan paikallisiin ruokakauppoihin ja 2) että pääsen lueskelemaan paikallisia akkainlehtiä. 😀 Toki ukkeliakin on kiva nähdä taas pitkästä aikaa.

Mukavaa joulukuun jatkoa ja joulun odotusta kaikille!

torstai 7. joulukuuta 2017

Ulos kaapista

Ruoka on intohimoja herättävä asia. Jokaisella on varmasti omat lempituotteensa, jotka tuovat iloa elämään ja joita jaksaa syödä päivästä toiseen. Minullakin on monta juttua, joita pitää olla kaapissa aina ja joiden puuttuminen aiheuttaa hirveän paniikin ja välittömän kauppareissun.

Tässä muutama välttämättömyyselintarvikkeeni.

Weetabix


Jos en saa aamiaiseksi Weetabixia, se on suorastaan katastrofi. HIRVEÄ katastrofi. Rakastan rapean Weetabixin ja kylmän maidon yhdistelmää, enkä usko, että tulen ikinä kyllästymään Weetabixiin. Olen syönyt Weetabixeja ehkä viimeiset kymmenen vuotta, joka päivä (miinus hotelliaamiaiset ja kyläreissut), eikä minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä ole vielä ollut havaittavissa. Tulen siis luultavasti syömään Weetabixeja lopun elämääni.

Weetabixit ovat oivaa aamiaisruokaa siitäkin syystä, että niissä ei ole paljon laittamista. Minä kun en halua nähdä aamiaiseni eteen edes sen verran vaivaa, että tekisin esimerkiksi voileivän. Lautasen, lusikan, maidon ja Weetabix-paketin jaksan minäkin kaivaa esille. Hotelliaamiaisilla en Weetabixeja kuitenkaan kaipaa, sillä hotelleissa on muitakin houkutuksia - jotka joku muu on kaiken lisäksi laittanut!

Löfsbergin Kharisma sekä Nescafén kofeiiniton pikakahvi



Aamulla pitää saada myös kahvia. Join ennen tyypillisiä juhlamokkia ja presidenttejä, mutta nykyään juon kotona aamulla vain tuota Kharismaa. Sen jälkeen, kun rajoitin kofeiinillisen kahvin yhteen kupilliseen päivässä (siihen aamukahviin), olen halunnut aamukahvini olevan kunnon tavaraa, ja sitä tuo Kharisma todellakin on. 

Kofeiinittomien kahvien valikoima on Suomessa valitettavan huono, ja juon pikakahvia lähinnä olosuhteiden pakosta. Kokeilin kerran kofeiinitonta Cafe Hag -merkkistä suodatinkahvia, mutta se oli ihan hirveän makuista. Pystyn normaalisti juomaan mitä tahansa kahvia, mutta se kahvi jäi juomatta jopa minulta. Kun keitin Cafe Hagia ensimmäisen (ja viimeisen) kerran, ukkeli kysyi, että mikä täällä palaa. 

Elovenan karpalo-kinuskikeksit


Miten välipalakeksit voivat ollakin näin järisyttävän hyviä? Olen kokeillut Elovena-kekseistä varmasti kaikkia makuja, mutta mikään muu ei ole yhtä hyvä kuin tämä karpalo-kinuski. Kuola alkaa valua, kun vain ajattelenkin näitä! Joskus tuossa vuosi sitten karpalo-kinuskit katosivat kaupoista, ja tuli melkein maailmanloppu, kun luulin, että keksien valmistus oli lopetettu. Kun sitten näin karpalo-kinuskeja kaupassa pitkän tauon jälkeen, niitä piti hamstrata kaappiin monta pakettia, etteivät ne pääsisi ainakaan loppumaan. Minulla on karpalo-kinuskeja aina käsilaukussa, auton hanskalokerossa, repussa ja milloin missäkin. En ole koskaan oppinut syömään proteiinipatukoita tai vastaavia, ja hiilarihiirenä taidan pysytellä jatkossakin.

Valion sokeroimattomat mehukeitot


Mehukeitoista saa ihania ja terveellisiä välipaloja, kun niitä yhdistelee esim. hedelmiin tai marjoihin ja rahkaan. Eikä tarvitse kärsiä omantunnontuskia kaloreiden takia. Kuvassa ovat tämänhetkiset suosikkimakuni, vadelma ja karpalo-kinuski. Olen kokeillut muidenkin valmistajien tuotteita, mutta ne ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Viimeksi ostin Marlin mustaherukka-vadelma-inkiväärikeittoa, sillä makuyhdistelmä kuulosti niin jännittävältä. Keitto oli kuitenkin niin pahaa, että oli pakko heittää loput menemään.

Sesam Gourmet -näkkileipä


En ole ollut koskaan mikään näkkileivän ystävä, kun en ole tajunnut, mitä ideaa on syödä kuivaa ja kovaa pula-ajan leipää, kun parempaakin on tarjolla. Ystäväni suositteli minulle kuitenkin kerran näitä näkkäreitä, ja ostin kokeeksi paketillisen. Voi hyvänen aika, miten näkkileipä voikin olla maukasta! Näitäkin pitää siis olla nykyään kaapissa aina.

Arlan proteiinirahka


Enpä olisi ikipäivänä uskonut, että meikäläinenkin alkaa joskus syömään rahkaa, mutta näin on valitettavasti päässyt käymään. Olen nimittäin yrittänyt vähän monipuolistaa ruokavaliotani, ja rahka on ujuttautunut jääkaapin vakioasukkaaksi melkein huomaamatta.

Saarioisten pippurikalkkuna


Pippurikalkkuna ilmestyi talouteemme alun perin samasta syystä kuin edellinenkin. Olen kokeillut monenlaisia leikkeleitä, mutta palaan kumminkin ostamaan aina tätä. Tämä ei ole sellaista löllöleikkelettä kuin pakettileikkeleet joskus ovat, ja makuakin tässä on mukavasti, kun viipaleissa on nuo pippurireunukset. Juuston syöminen on unohtunut minulta niin täysin, että viimeisin paketti homehtui kaappiin.

Valion sokeroimaton glögi


Näin joulun aikaan glögiä on saatava vähintään kerran päivässä, ja tämä Valion sokeroimaton glögi on minusta ehdottomasti paras glögijuoma tällaiselle löppäsuulle. Ostin tätä heti monta purkkia, kun glögi ilmestyi taas lokakuussa kauppoihin, ja glögikauteni jatkuu tavallisesti pitkälle joulun jälkeenkin. En tosin ole enää niin hullu kuin joskus aikoinaan, että hamstrasin glögiä kaapit täyteen, kun sitä myytiin joulun jälkeen eurolla purkki. Kerran taisin juoda glögiä vielä maaliskuussakin, ja kerran löysin edellisvuotisen avaamattoman glögipurkin kaapista lokakuussa, kun uusi glögikausi oli jo alkanut.

Maraboun karpalo-pekaanipähkinäsuklaa


Olen makean syömisen kanssa vähän sellainen kausiluontoinen tapaus. Välillä saatan ostaa kolmekin kertaa viikossa ison pussin (suklaisia) irtokarkkeja, ja välillä taas en syö makeaa ollenkaan, kun ei vain tee mieli. Nyt on menossa tämä jälkimmäinen kausi. Kaapissa pitää kuitenkin olla aina jotakin pientä sen varalta, että alkaa tehdä mieli makeaa, ja nykyään sen on oltava juuri tätä karpalo-pekaanisuklaata. (Mikä hemmetin juttu mulla on muuten tämän karpalon kanssa?!) Palat ovat isoja ja muhkeita, ja sattumat runsaita. En ole koskaan aikaisemmin välittänyt tummasta suklaasta, ja olenkin pitänyt tummaa suklaata vain terveysintoilijoiden vouhotuksena, mutta sitten maistoin tätä. Kyllä tätäkin pystyy ihan hyvin levyllisen syömään, jos sille päälle sattuu. Olen testannut.

Tässäpä näitä olikin. Löytyikö mitään tuttua?

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Metroajelulla

Kuten kaikki ovat varmasti kuulleetkin, länsimetro pääsi vihdoin aloittamaan toimintansa pari viikkoa sitten. Asun itse kävelymatkan päässä länsimetron pääteasemasta eli Matinkylästä, ja jos näiltä nurkilta on ennen mielinyt päästä julkisilla kulkuneuvoilla Helsingin keskustaan, bussi on ollut ainoa vaihtoehto. Bussilinjat Helsinkiin jatkavat vielä vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen suora bussiliikenne Helsinkiin loppuu, ja bussilinjoista tulee liityntälinjoja metroasemille. Vuodenvaihteen jälkeen kaupunkiin pääsee siis ainoastaan metrolla.

En tykkää metrosta ollenkaan enkä pidä siitä, että metron lähistöllä asuvat pakotetaan käyttämään metroa. Minusta metro on tunkkainen ja jotenkin ahdistava kulkuväline, ja metrossa näkee enemmän epämääräisen näköistä porukkaa kuin muissa liikennevälineissä. En ollut siis mitenkään innostunut kokeilemaan länsimetrolla ajelemista, mutta asemat kyllä kiinnostivat. Olin lukenut asemista jo syyskuun Hesarista, ja ne olivat näyttäneet minusta niin hienoilta, että ne piti lähteä näkemään ihan omin silmin. Tässä siis pieni katsaus kaikkiin kahdeksaan länsimetron asemaan.

1. Matinkylä

Matinkylä on siis länsimetron pääteasema tällä hetkellä. Metroahan on tarkoitus jatkaa vieläkin pidemmälle Espoon Kivenlahteen asti. Jäämme jännityksellä odottamaan, milloin Matinkylä-Kivenlahti -osuus mahtaa valmistua.




Matinkylän bussiterminaali on näppärästi metroaseman yläpuolella, ja se on kuin Kampin bussiterminaali pienoiskoossa. On kiva, kun bussia ei tarvitse odotella ulkona!

Metroasemalla tuoksui melkein vielä uudelle, ja kaikkialla oli niin kovin siistiä. Asema oli minusta hieno! 

Katto on tehty alumiinista, ja se kaartuu kahteen suuntaan. Katto on tehty harsomaiseksi, jotta se antaisi hieman keveämmän vaikutelman. Ratkaisu miellytti silmääni kovin.
 


2. Niittykumpu

Niittykummun asema on Matinkylän asemasta seuraava, ja sen teemana on taide. Mari Rantanen on suunnitellut teoksen, joka on samalla sekä aseman seinäverhous että osa tilan akustointia.





3. Urheilupuisto

Urheilupuiston asema hätkähdytti.

Aseman teemoja ovat energisyys, liike, nuoruus, voima, kasvu ja värikkyys. En tiedä, tuliko asemasta mieleen juuri tuollaisia asioita, enkä osaa oikein muutenkaan pukea sanoiksi, millainen tunnelma asemalla oli. Jotenkin tuolla tuntui turvalliselta olla, mikä johtui ehkä aseman vähän laatikkomaisesta ilmeestä. Jonkun mielestä asema saattaa näyttää vähän sekavalta, mutta minä pidin asemasta kovasti.

Liukuportaiden värityskin oli aika erikoinen.

4. Tapiola

Tapiolan asemalla on haettu yhtymäkohtia maanpäälliseen Tapiolaan kupumaisten muotojen kautta. Metroaseman väri on valkoinen, joka on leimallinen väri Tapiolalle muutenkin.


Aseman valaistuksen tavoitteena on ollut se, että asemalaiturilla saisi marraskuussa valoa enemmän kuin ulkona. Missä tahansa saa marraskuussa valoa enemmän kuin ulkona!


Asemalla komeilee Kim Simonssonin pronssinen veistos Emma jättää jäljen. Teos on monumentti lapsenomaiselle luovuudelle ja ilolle, ja sen syntyhistoriasta voi lukea lisää täältä.

5. Aalto-yliopisto

Aalto-yliopisto oli asemista ehdoton suosikkini. Aalto-yliopisto sijaitsee nimensä mukaisesti kampusalueella Otaniemessä, ja aseman punertavalla ja taitteisella katolla on jäljitelty punatiilisten yliopistorakennusten henkeä.



Teräksinen katto ja kaunis valaistus loivat minusta asemalle hienon tunnelman.

Sama linja jatkui liukuportaissa ja asemarakennuksessa.






6. Keilaniemi

Myös Keilaniemen asemaa pidetään kampusasemana, vaikka asema onkin vähän kauempana yliopistosta ja lähempänä yritysmaailmaa. 



Keilaniemessä todellakin ollaan!

Kuvassa on Fortumin pääkonttori, joka ei ilmeisesti kohta enää olekaan Fortumin pääkonttori

7. Koivusaari

Koivusaari on monella tapaa erikoinen asema. Se on ensinnäkin ainoa suomalainen metroasema, joka sijaitsee meren alla. Siellä ovat myös Suomen pisimmät liukuportaat.

Tästä lähtevät Suomen pisimmät liukuportaat.
Koivusaaren liukuportailla on pituutta 76 metriä. Toiseksi pisimmät liukuportaat (72 metriä) löytyvät Helsinki-Vantaan lentoaseman rautatieasemalta.

Koivusaaren ja Lauttasaaren asemat ovat sisarasemia keskenään. Koivusaaressa teemana on vesi ja meri; Lauttasaaressa lumi ja jää.

Meri on vastassa heti Koivusaaren aseman ulkopuolella. 

Eipä näytä kovin valoisalta, vai mitä?

Aseman katon muoto on tehty muistuttamaan ylösalaisin käännettyä venettä. Ajelen tästä autolla hyvin usein ohi, ja on tullut ihmeteltyä kerran jos toisenkin, että mikähän se tuokin rakennus mahtaa olla. Nyt tämäkin asia selvisi.

Koivusaaren asemalta löytyi myös mieluinen yllätys, nimittäin WC - ja vieläpä ilmainen sellainen! Olin kaipaillut vessaa jo jonkin aikaa, joten yllätys oli oikein tervetullut. Tosin WC oli mallia avaruusaika, ja meinasin olla jo hätää kärsimässä (kirjaimellisesti), kun kaikenlaisia nappuloita oli niin paljon. Onneksi kukaan ei nähnyt hääräämistäni.

Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.

Juuri kun olin istahtamassa pöntölle, istuinreunus pompahtikin takaisin ylös. Ihmettelin, että mikäs se tämmöinen pönttö on, kun sille ei kerkiä edes istumaan. Seurasi pieni akrobatiatuokio, kun yritin samalla aikaa riisua housujani ja pitää istuinreunusta toisella polvella alhaalla. Vasta poislähtiessäni huomasin, että pöntön vieressä oli nappulat reunuksen laskemista ja nostamista varten. Onneksi olin sentään osannut lukita oven!

Näin laskeudumme meren alle.

8. Lauttasaari

Lauttasaaren asema on uusista asemista viimeinen ennen Ruoholahtea, ja sen teemana on siis lumi ja jää. 








Aseman toisen sisäänkäynnin yhteydessä oleva pilari on rakennettu sienen muotoon, jotta se muistuttaisi Lauttasaaren vesitornia, joka purettiin kaksi vuotta sitten.  



Nämä uudet metroasemat olivat minusta niin hienoja, että saatanpa matkustaa metrolla joskus toistekin. Vanhat metroasemat ovat uusiin asemiin verrattuna todella kolkkoja ja luotaantyöntäviä, ja nyt ihmettelen, miten sellaisia asemia on voitu koskaan tehdäkään. No, ehkä se oli sitä aikaa.

Metro on kuitenkin yhä se sama oranssi.

Vanhan mallinen metro.


Uudempaa kalustoa.

Mitä mieltä sinä olit asemista? Löysitkö oman suosikkisi?