Onni on kuin pilvi: jos sitä tuijottaa tarpeeksi pitkään, se katoaa.


lauantai 29. lokakuuta 2016

Minut on tunnustettu (sillisalaattia, silvuplee)

Sain Annukalta Kotonasi-blogista blogitunnustuksen, joka ilahdutti kovasti - eikä vähiten siksi, että se tuli juuri Annukalta, jota arvostan suuresti. Kiitos, blogiystäväni!






Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

*****

Kukkapillihän sai alkunsa vuonna 2009, kun muutimme ensimmäisen kerran Intiaan. Blogista oli tarkoitus tulla Intia-blogi, ja sellainenhan siitä aluksi tulikin. Myöhemmin mukaan kuitenkin sekoittui muitakin juttuja, ja nyt kun emme enää asu Intiassa, tulee kirjoiteltua Intia-juttuja enää aniharvoin.

En oikein pidä noista ensimmäisten vuosien postauksistani. En ollut silloin oikein vielä löytänyt bloggaajaminääni ja kirjoittelin tyylillä, jolla ajattelin, että blogia kuuluisi kirjoittaa. Tykkäänkin itse enemmän toisen Intia-muuton jälkeisistä teksteistä, vuoden 2012 alusta alkaen, jolloin blogi on ollut minulla enemmän arjessa mukana. Joskus olen lueskellut noita Intia-juttuja uudestaan ja miettinyt, että olihan se Intiassa asuminen välillä melkoista. Olen iloinen, että Intiassa tuli kirjoiteltua blogia suhteellisen ahkeraan, koska nyt pääsen blogin avulla palaamaan aina halutessani intialaisiin tunnelmiin.



(Jos on jo kyllästynyt syksyn harmauteen ja pimeyteen ja kaipaa elämäänsä valoa, kannattaa katsoa tämä video elokuvasta Sarrainodu.) 

Olen kovin huono antamaan ohjeita kenellekään, mutta voisin pohtia asiaa siltä kannalta, mitä olen itse kaikkina näinä blogivuosinani oppinut ja millaiset blogit minua itseäni miellyttävät. (Piti käydä lukemassa uudestaan nuo blogitunnustuksen säännöt, että pitikö ohjeetkin antaa lyhyesti. Onneksi ohjeiden pituudesta ei ollut mainintaa, joten pitkästikin saa kai kirjoittaa. 😃)

Löydä tyylisi - ja pidä se
 
Jos blogi on tällainen sillisalaatti kuin omani, eikä blogia voi luokitella mihinkään kategoriaan tyyliin hyvinvointiblogi tai matkailublogi, kannattaa miettiä omia vahvuuksiaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Mikä juuri minua kiinnostaa? Millä tavalla haluaisin asioista kirjoittaa? Satuin itse jokin aika sitten pohtimaan tätä, kun turhauduin siihen, miten laidasta laitaan aiheet Kukkapillissä vaihtelevat. Yhdessä hetkessä ihmetellään intialaista sukua, toisena tulee tuutin täydeltä jotain sittisontiaisten kuvia, ja sitten ollaankin jo romahtamaisillaan olevassa talorähjässä. Kirjoitin tuolloin omaa linjaani selkiyttääkseni listan niistä asioista tai aihepiireistä, jotka minua kiinnostavat ja joista minulla voisi olla jotain sanottavaa. Listasta tuli seuraavanlainen: urbaani löytöretkeily, terveys, ruoka, liikunta, ihmisenä olemisen ja elämisen pohdinta, matkustelu, intialainen kulttuuri, kieli(tiede), pääkaupunkiseutu ja kaupunkiympäristön ihmettely, luonto sekä tietysti oman elämäni asiat. Eihän tämä lista lopulta mitään selkiyttänyt; paljasti vain sen, miten monenlaiset asiat minua kiinnostavat! Päätinkin lopulta hyväksyä sen, että blogini on semmoinen kuin se on. Jos kerran elämänikin on sillisalaattia, niin ei kai bloginikaan paljon muuta voi olla? Ja ehkä vaihtelevuus voi joskus olla hyväkin asia?


Ole uskollinen itsellesi

Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen oman tyylin löytämiseen. Tarkoitan tällä sitä, että noudattaa bloggaamisessa(kin) intuitiotaan ja kirjoittaa vain niistä asioista, joista kirjoittaminen tuntuu itsestä hyvältä. Joku toinen tykkää kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisista asioista, ehkäpä vielä omalla nimellään ja kasvoillaan, ja joku toinen taas tykkää pitää oman elämänsä yksityiskohdat pois blogista. Ei kannata yrittää jäljitellä ketään toista tai "paljastaa" itsestään (esimerkiksi lukijoiden toivossa) semmoisia asioita, joista kertominen ei tunnu itsestä hyvältä.

Itselläni on monia asioita, joista en halua blogissani kirjoittaa, ja läheisten asiat ja työasiat ovat varmasti niistä ilmeisimpiä. Myös ystäväni ja heidän kanssaan vietetyn ajan haluan pitää blogin ulkopuolella. Minusta olisi kamalaa, jos toinen joutuisi koko ajan miettimään, että "mitähän se meinaa tästäkin blogiinsa kirjoittaa". Onnellisuudesta näkee usein kirjoiteltavan blogeissa, mutta minulle onni on melkein pyhä asia, ja haluan pitää sen kokonaan itselläni. Haluan vaalia onnea vain omassa sydämessäni.


Ole rehellinen

En tarkoita rehellisyydellä sitä, että bloggarin pitäisi ehdoin tahdoin tuoda julki elämänsä epäkohtia, jottei oma elämä vaikuttaisi lukijoista liian "täydelliseltä". Tästä kun näkee blogeja usein syytettävän: blogeista saa sellaisen kuvan, että elämä on ihanaa ja kaunista - aina, iankaikkisesti ja aamen - eikä mikään mene koskaan vikaan. Tarkoitan rehellisyydellä sitä, että bloggari tuo rohkeasti esiin omia mielipiteitään ja antaa persoonansa näkyä, koska muuten blogista ei saa oikein mitään otetta. Näissä ns. kauniissa blogeissa ärsyttääkin useimmiten se, että bloggaaja jää piiloon kaiken sen pinnan alle, ja blogi jättää lukijan tavallaan vähän kylmäksi. En itse jaksa kovin kauan lukea sellaisia blogeja, joissa bloggaajalla ei tunnu olevan oikein mitään sanottavaa. Omia mielipiteitä julkistaessa on tietysti hyväksyttävä myös se, että kaikki eivät ole minun kanssani samaa mieltä tai pidä ajatuksistani, mutta näinhän se on oikeassa elämässäkin. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, joten parasta on olla reilusti oma itsensä. Jos sattuu tulemaan hyväksytyksi tai jopa pidetyksi, niin ainakin tulee hyväksytyksi omana itsenään eikä jonakuna muuna.

Blogien ehkä parasta antia onkin minusta se, että blogien avulla voi oppia ymmärtämään hyvinkin erilaisia ihmisiä, valintoja ja elämäntyylejä. Kaikki riippuu tavasta, jolla asiat kerrotaan.


Kunnioita itseäsi 

Samalla kun bloggaaja joutuu hyväksymään sen, että oma tyyli ei miellytä kaikkia, hän asettaa itsensä alttiiksi myös sille, että kaikki lukijat eivät ole liikkeellä hyvin aikein, vaan blogiin saattaa tulla myös ikäviä tai suorastaan ilkeitä kommentteja. Itse olen ollut varsin onnekas, enkä ole saanut kuin muutaman ikävämmän kommentin, joihin yritin vastata muistaakseni suhteellisen ystävällisesti. Olen kuitenkin tehnyt nyt sellaisen päätöksen, että jos joskus saan kommentin, jonka tarkoitus on selkeästi vain vittuilla ja haastaa riitaa, poistan kyseisen kommentin välittömästi. Tämä on minun blogini, ja minulla on täysi oikeus poistaa kaikki sellainen aines, jonka tarkoituksena on aiheuttaa pelkästään pahaa mieltä. En aio haaskata aikaani tai energiaani moiseen edes sen vertaa, että lähtisin vastaamaan sellaiseen kommenttiin. Eriäviä mielipiteitä saa toki esittää, ja eriävät mielipiteet ovat suorastaan tervetulleita, koska ilman niitä on vähän vaikea saada rakentavaa keskustelua aikaiseksi. Vittuilua en kuitenkaan aio sietää.


Kunnioita lukijoitasi

Tästä ovat monet jo kirjoittaneetkin, mutta jos tykkäät kommenteista, niin vastaa jokaiseen kommenttiin, edes lyhyesti. Itselleni kommentit ovat erittäin tärkeitä, ja arvostan jokaista kommentia, lyhyttäkin, suuresti. Nykyään on niin paljon blogeja, että minusta on suorastaan ihme, että joku viitsii nähdä niin paljon vaivaa, että pysähtyy blogiini ja kirjoittaa kommentin.

En itse viitsi jättää kovinkaan monta kommenttia sellaiseen blogiin, jossa kommentteihin ei koskaan vastata. Siitä tulee, kuten monet muut ovat jo todenneetkin, sellainen tunne, että bloggaajaa ei voisi hänen lukijansa tai näiden mielipiteet vähempää kiinnostaa. Meitä bloggaajia ja lukijoita on toki monenlaisia, eivätkä samanlaiset asiat ole tärkeitä kaikille, mutta jos haluat välttää tällaisen viestin välittymisen, vastaa saamiisi kommentteihin edes lyhyesti.



Kiinnitä huomiota blogin ulkoasuun

En tykkää sellaisista sivuista, joissa välkkyy sitä ja tätä, ja sama pätee blogeihinkin. Mainoksistakaan en blogeissa suuremmin pidä (tosin eivät ne lukemista häiritsekään), vaikka ymmärränkin, että mainokset kuuluvat nykyään asiaan. Selkeä ja suhteellisen yksinkertainen ulkoasu vetoaa minuun. En itse pidä kuvia blogeissa ehkä yhtä tärkeinä kuin moni muu. Minulle riittävät huonompilaatuisetkin kuvat, jos kirjoitustyyli on kohdallaan. Jos asia on tarpeeksi mielenkiintoinen, postaus ei kaipaa minusta kuvia välttämättä lainkaan, vaikka yleisesti ottaen kuvia pidetään blogeissa kai usein tärkeämpinä kuin tekstiä.

*****

Tuntuu vähän hassulta laittaa tunnustusta eteenpäin, kun niin moni on tämän jo saanut, mutta haluan kuitenkin mainita seuraavat blogit (toki moni muukin blogi ansaitsisi tulla mainituksi). Tämän saakin ottaa vastaan ennemminkin kiitoksena kuin haasteena. Kiitos siis teille, että olette olemassa! Ilman teitä blogimaailma olisi paljon köyhempi.

Kotonasi
Annukan blogi huokuu rauhallisuutta, kauneutta ja hyvää mieltä. Blogissa käy ilokseen, ja koska Annukalta saa kommenttiinsa aina niin lämpimän vastauksen, blogista myös poistuu hyvillä mielin.

Kukkaiselämää
Sadun blogi on hyvä esimerkki siitä, kuinka bloggaajan persoona ja kirjoitustyyli saavat lukijan palaamaan luokseen, vaikkei blogin pääaihe (Sadulla puutarhanhoito) ei itseä juurikaan kiinnostaisi. Eikä unohdeta ihanaa Mikki-koiraa, jonka seikkailut ovat piste i:n päälle!

Mielekäs miellekartta
Löysin tämän blogin vasta äskettäin, mutta blogi otti heti omakseen. Tämä on sellainen blogi, jonka olisin halunnut löytää jo paljon aikaisemmin. 

Mielen maisemia
Nanna valmistui äskettäin psykologiksi, ja Nannan pohdintojaan ihmismielestä on aina yhtä kiinnostava lukea. Hän ei arkaile pohtia vaikeiltakaan tuntuvia aiheita, kuten yksinäisyyttä.

Peikkokukkulalla Chilen taivaan alla
Mian blogi on hyvä esimerkki rehellisyydestä, sillä Mia tuntuu olevan blogissaan läsnä omana aitona itsenään. Hän myös kertoo perheensä elämästä niin todentuntuisesti, että lukijan on helppo olla iloissa ja suruissa mukana.

Pumpui
Lotta kirjoittaa treenamisesta ja paljon muustakin niin hersyvän hauskasti ja osuvasti, että hänen blogiaan lukee ilokseen, vaikka ei itse niin kovasti treenaisikaan. 

Puutarha ja nurkat
Saara kuljettaa lukijaa mukanaan leppoisissa tunnelmissa ja kauniissa suomalaisissa maisemissa. Jos sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin Saaran blogissa tämä pitää enemmän kuin paikkansa, sillä Saara osaa vangita kuvaansa niin paljon enemmän kuin vain kuvauskohteen.

Tää on vielä kesken
Jos haluaa perehtyä erilaisten eläimien, varsinkin lintujen sielunelämään, Keskeneräisen blogi on oikea paikka. Keskeneräinen osaa nimittäin lukea eläinten ajatuksia.😉

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä
Turkin Izmirissä asuva Petra tekee tarkkasilmäisiä ja hauskoja havaintoja turkkilaisesta elämästä ja kertoo havainnoistaan niin kuvaavasti, että lukija tuntee olevansa itse Turkissa.

Vastaisku ankeudelle
Löysin tämänkin blogin vasta aivan äskettäin, mutta olen nyt jo aivan myyty. Jennyn ajatukset ovat niin viisaita, että tekee mieli lukea hänen kirjoituksensa oikein hitaasti ja ajatuksella.



Mukavaa viikonlopun jatkoa!



torstai 27. lokakuuta 2016

Se pyörii sittenkin

Sain vieraakseni nuoria syyslomalaisia, joten tuli katseltua Helsingin nähtävyyksiä hieman toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin tavallisesti. Tosin kaikki nämä nähtävyydet kiinnostivat minuakin, joten ehkä näkövinkkeli ei ollutkaan niin toisenlainen?

Ensimmäinen käyntipaikkamme oli Sea Life, jossa olen käynyt monesti ennenkin. Laitankin sieltä vain muutaman kuvan, kun olen tainnut esitellä hait, meduusat ja sen semmoiset jo moneen kertaan.




Nämä matomaiset kalat ovat ruohoankeriaita, jotka saattavat kasvaa jopa 40 senttiä pitkiksi. Parven kalat tuijottavat usein samaan suuntaan ja nappailevat suuhunsa virtauksen tuomaa planktonia. Ruohoankeriaat viettävät elämänsä kolossa, jonka ne ovat poranneet maaperään sarveistuneen, kynsimäisen pyrstönsä avulla.

Aika karua. Viettää nyt koko elämänsä yhdessä kolossa!

Rauskujen ruokailuhetki.

Rauskut syötetään neljä kertaa viikossa, ja rauskut ovat siitä poikkeuksellisia kaloja, että ruoka annetaan niille suoraan suuhun.

Taas löytyi uusi voittaja kategoriassa "maailman kaunein kala minun mielestäni". Kävi myös taas sillä lailla vanhanaikaisesti, että unohdin ottaa kalan nimen ylös.

Kierroksen paras osuus oli tämä akvaarion pohjaan sijoitettu kupu, jossa saattoi kokeilla, miltä tuntuu olla akvaariossa kalojen keskellä. Toki minunkin piti tuonne kuvun alle möyriä, ja olihan se hassu tunne, kun isot kalat uiskentelivat ihan ohimon vierestä.

Seuraavaksi oli vuorossa kohde, jossa olen jo todella pitkään halunnut käydä: Kauppatorin kupeessa sijaitseva maailmanpyörä eli SkyWheel! Maailmanpyörä on ollut toiminnassa jo yli kaksi vuotta, eli oli jo korkea aikakin mennä siellä käymään.

Maailmanpyörän ympärille on kehittynyt paljon muuta toimintaa, ja minulle olikin yllätys, kuinka paljon tuo Kauppatorin ja Katajanokan välinen alue oli muutamassa vuodessa muuttunut. Ennenhän tuossa kohtaa oli vain terminaali, josta lähtivät katamaraanit Tallinnaan, ja muu alue oli tyhjää tilaa. Nyt alueella on ravintoloita, oleskelualueita, "hiekkaranta" sekä merikylpylä Allas.

Allas Sea Pool avautui syyskuun alussa, eli se on alueen viimeisin tulokas. Allas on auki ympäri vuoden, ja lämmitetyissä makeanveden altaissa (joista toinen on tarkoitettu lapsille) veden lämpötila on 27 astetta. Kolmantena altaana on lämmittämätön merivesiallas, jonka lämpötila on sama kuin meriveden (tänään +6 astetta).

Aikuisten 25-metrinen allas vasemmalla; lasten 17-metrinen allas oikealla.

Meitä hieman harmitti, että ei ollut tullut otettua uimavarusteita mukaan, koska Altaassa uinti olisi saattanut olla mielenkiintoinen kokemus. Toisaalta oli aivan järkyttävän kylmä, ja vettäkin tihkutti, eikä uimapuvussa hiippailu ulkotiloissa hirveästi inspiroinut. Alastonuintejakin Altaalla järjestetään.

Uimavalvojatkin olivat asiallisesti pukeutuneita.

Olimme maailmanpyörän päivän ensimmäiset asiakkaat, eikä paikalla ollut muutenkaan ruuhkaa: meidän kanssamme samalla kierroksella (kierroksilla) oli vain kaksi muuta ihmistä.

Lähtölaituri.
Kopperot eli gondolit ovat lämmitettyjä, mikä mahdollistaa sen, että maailmanpyörää voidaan pitää auki ympäri vuoden. Oli ihana päästä kylmästä viimasta lämpöiseen gondoliin!

Ajeluun kuului neljä kierrosta, joiden aikana ehti hyvin ottaa kuvia ja nauttia maisemista, jotka olivat tällä kertaa varsin harmaat - tai pitäisikö sanoa siniset. 

Uspenskin katedraali.
Altaan aluetta (merivesiallas oikeanpuolimmaisena). Takana tyhjä Kauppatori.
Presidentinlinna ja Tuomiokirkko.
Tuohon edessä oikealla näkyvään rakennukseen on nousemassa uudentyyppinen elokuvateatteri, joka esittelee Helsingin tärkeimmät nähtävyydet kymmenessä minuutissa. Teatteri kantaa nimeä Flytour XD Helsinki, ja teatterissa tullaan täydentämään videokuvan luomaa tunnelmaa tuulikoneilla, vesiefekteillä, tuoksuilla ja liikkuvilla penkeillä. Kuulostaa mielenkiintoiselta!

Maailmanpyörän uutuutena on SkySauna, eli gondoli, jossa voi saunoa yläilmoissa.


Saunan voi varata kerralla maksimissaan 20 henkilölle, ja gondoliin mahtuu samanaikaisesti enintään 4-5 henkilöä. Muut saunojat voivat sillä aikaa nauttia maatasolla olevasta porealtaasta tai yksityisestä loungesta. Saunan hinta 1-4 henkilölle on tunniksi 240 euroa, ja hintapakettiin kuuluu myös "juomatuotteita". Omien saunakaljojen tuominen on kielletty.

Maailmanpyörältä ja Altaalta siirryimme lämpimämpiin sisätiloihin, nimittäin Lasten kaupunkiin, joka avattiin keväällä uudestaan kahden vuoden remontin jälkeen. Lasten kaupungin ideana on tehdä Helsingin menneisyyttä tutuksi leikin ja puuhailun avulla. Olen käynyt Lasten kaupungissa ennen remonttiakin, vuonna 2014, eikä silloin ollut mukana yhtään lasta, vaan olin liikkeellä äitini kanssa. Tosin jos teknisesti ajatellaan, niin olenhan minäkin äitini lapsi. 😀

Minusta Lasten kaupunki on aivan ihana lapsikohde monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että se on ilmainen. Museossa voi siis vaikka vain piipahtaa ohikulkiessaan, ja jos siellä ei viihdy, siellä ei ole mikään pakko viipyä, kun käynnistä ei ole tarvinnut mitään maksaakaan. Toinen syy on se, että Lasten kaupungissa saa koskea kaikkeen, eikä siellä tarvitse olla samalla tavalla pissi sukassa kuin monessa muussa museossa.

Nukketeatteriesitys alkakoon!

Tee se itse -lukujärjestys.
Mun unelmieni koulupäivä. Paitsi että päivä ei olisi maanantai vaan perjantai. Kaikki päivät olisivat perjantaita!
Paluu koulun penkille. Hauskinta oli kaverin kanssa supattelu ja paperitollojen heittely!



Vähän toisenlaiset näkymät kuin minun koulustani aikoinaan.
Käteviä nämä entisajan pulpetit, kun niissä on tuhkakupitkin.

Paras paikka oli (edelleenkin) mummola. Mummo ei ollut paikalla, kun ei ollut viikonloppu, mutta löysimme kuitenkin kirjahyllyn laatikosta mummon sähköparranajokoneen.





Syömään! Tarjolla uunikanaa ja keitettyjä perunoita.
Lasten kaupungin jälkeen suunnistimme kohti Kluuvikadun Fazeria.

Lasten kaakaot olivat pesuvadin kokoiset!

Lopuksi teimme vielä ratikka-ajelun ja ihmettelimme helsinkiläistä menoa tästäkin näkövinkkelistä.

Kaikenlaista nojailijaa täälläkin.

Ratikkamuseossakin olimme vielä aikoneet käydä, mutta väsymys alkoi painaa päälle, ja oli hyvä lepäillä hieman ennen illan ravintolakäyntiä, sillä pöytä Brasserie Kämpistä oli varattu kuudeksi.


Brasserien ruoka on ollut aina moitteetonta ja hyvääkin, mutta nyt kohtasimme lasten annoksissa pienoisen yllätyksen. Tyttöjen annokset (jotka siis molemmat oli tilattu lasten listalta) olivat kooltaan hyvin epäsuhtaiset: toinen, hampurilaisannos, oli aivan valtava ja toinen, "päivän kala" -annos, todella pieni. Perunamuusiakin oli kalaruoassa niin minimaalisen vähän, että sitä sai melkein suurennuslasilla etsiä. Hampurilaisen kanssa taas tuli niin paljon ranskalaisia, että ne tuotiin erillisessä korissa. Onko tällainen tavallistakin lasten annoksissa? (Jos on muuten antaa hyviä ravintolavinkkejä lapsille, niin sellaisia otettaisiin mieluusti vastaan!)

Onneksi jäätelöannokset olivat sentään kohtuullisen kokoiset. 😀


Oma pääruokani, paahdettua porsaankylkeä. (Nyt muuten vasta tajusin, että tuossahan oli kaprista, josta en edes pidä!)
Suklaamousse.
Tulipa taas tehtyä näiden päivien aikana semmoinen havainto, että Helsingissä on oikeastaan aika paljon kaikenlaista kivaa nähtävää. Pitäisi käydä Helsingissä useamminkin eikä aina vain jumittaa täällä Espoon perukoilla. Toisaalta mikäs täällä Espoossakaan on jumittaessa, kun täälläkin on kaikki palvelut. Maailmanpyörää täällä ei tosin ole. 😄



sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mysteeri

Nyt sitten siihen jännittävään päivään, josta jo viimeksi kerroin.

Minun ja äiskän teki perjantaina mieli lähteä pienelle ajelulle, ja koska päämäärättömät ajelut ovat ennenkin osoittautuneet varsin mielenkiintoisiksi, lähdimme innokkaina matkaan. Kun ei ole mitään etukäteissuunnitelmaa, eteen voi tulla mitä tahansa!

Hieman ennen Kiteetä äiti näki Haarajärven tienhaaran, ja päätimme kääntyä sinne. Pellossa meitä tervehti suloinen kissa.






Saattoi olla vähän mutainen kisuli tuon jälkeen. 😃

Haarajärveltä löytyi - yllätys, yllätys - järvi.






Järven rannalla oli vanha tanssilava. Milloinkohan se on mahtanut olla viimeksi käytössä?



Paikka on saattanut olla kesällä hyvinkin viihtyisä, sijaitseehan lava järven rannalla.

Ajelimme kaikenmoisia maaseutujen pikkuteitä. 

Bongasimme erään tien varrella keskeltä peltoa vanhan harmaan tönön. Äiti epäili, että tönö oli vanha sauna, ja asia piti tietysti lähteä tarkastamaan. Onneksi oli ne saappaat takakontissa!



Olin kovin iloinen, kun huomasin, että ovessa oli vain haka: tönöön pääsisi siis sisälle!

Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Ensimmäinen huone oli ilmeisesti jonkinlainen tupa.



Toisesta huoneesta löytyi todellakin sauna - eikä ihan mikä tahansa sauna. Kiuas oli muhkea, ja se oli rakennettu tulisijan päälle pinotuista kivistä.



Kiukaan päälle oli taivutettu pelti, jonka tarkoitus oli ilmeisesti ollut estää kipinöiden lentäminen kattoon.


Ihmettelin saunan seiniä, sillä ne olivat kauttaaltaan mustat. Myöhemmin tajusin, että sauna oli varmaankin ollut savusauna.

Olin saunalöydöstä kovin innoissani, mutta en osannut arvata, että sauna oli vasta alkua. Vieläkin mielenkiintoisempaa oli nimittäin tulossa!

Pikkuteitä ajeltuamme päädyimme jotenkin Uuteen-Värtsilään, ja ilahduimmekin, kun näimme Uusi-Värtsilä -kyltin edessämme. Paikka on meille nimittäin ihan omakohtaisesti tuttu, sillä mummoni asui aikoinaan Uudessa-Värtsilässä. Mummolaan tehdyt kyläilyreissut ovat jääneet mieleen jännittävinä kokemuksina, sillä jo pitkältä tuntunut ajomatka Kouvolasta Uuteen-Värtsilään oli kokemus sinänsä, ja Pohjois-Karjalan maisematkin olivat ihan toisenlaiset kuin Kymenlaakson tasamaat.

Pienen haeskelun jälkeen löysimme mummon vanhan talon, joka oli muuttunut aivan erinäköiseksi vuosien aikana. Taloa oli laajennettu, ja entinen sauna oli kasvanut jättimäiseksi piharakennukseksi. Itse en olisi taloa enää edes tunnistanut, mutta onneksi oli äiti mukana, sillä hänellä oli paikka paremmin muistissa. En kehdannut ottaa paikasta kuvaa, sillä pihalla oli väkeä, mutta oli mukava nähdä paikka, jossa olin viettänyt lapsena monta kesäpäivää.

Muistin jo lapsuudestani kylätien varressa olevat pitkulaiset asuintalot, joita taisi olla toistakymmentä samanlaista. Asuintalot oli rakennettu aikoinaan Uuden-Värtsilän rautasulattimon (myöhemmin valimon) työntekijöiden asunnoiksi. Koko Uusi-Värtsilä on syntynyt Wärtsilän rautatehtaan ansiosta, sillä Wärtsilä on rakennuttanut kylään asuintalojen lisäksi muun muassa seurojentalon, koulun sekä työntekijöiden yhteiskäytössä olleen suuren saunan. Valimoteollisuuden loputtua vuonna 1968 kylä on kuihtunut, ja kylän asukasluku on nykyään vain noin 100 henkilöä, kun se on enimmillään ollut 1500 henkilöä.

Suurin osa tehtaan asuintaloista näytti olevan tyhjillään, mutta muutamassa näkyi vielä olevan asukkaitakin. Erityisesti yksi talo oli kiinnittänyt ohi ajaessamme huomioni, sillä talon ovet näyttivät olevan auki. Tällaista tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä, vaan taloa oli pakko päästä tutkimaan! Äiti joutui hieman odottelemaan autossa, mutta onneksi hän on jo tottunut siihen, että hänen tyttärensä pitää päästä tonkimaan milloin mitäkin. 




Talo ei ollut sisältä ollenkaan sellainen kuin olin olettanut sen olevan. Olin ajatellut talon olevan tyhjillään - sisällä saattoi olla korkeintaan tyhjiä pulloja, tupakka-askeja, nuotion jämiä ja seinille piirrettyjä graffiteja - mutta taloon olikin jäänyt enemmän tai vähemmän asukkaiden koko omaisuus.

 

Kuten olohuoneen ikkunasta näkyy, naapuritalossa on vielä asukkaita.



Mietin, miten saattoi olla mahdollista, että rotat ja hiiret eivät olleet jyrsineet esimerkiksi näkkileipä- ja jauhopaketteja, vaan ne olivat täysin koskemattomat. En viitsinyt koskea mihinkään, mutta katsoin jääkaapissa olleen lääkepullon viimeistä käyttöpäivää, joka oli ollut vuonna 2009. Olisiko asunto ollut siis tyhjillään ainakin seitsemän, kahdeksan vuotta?

Lastenhuoneet tekivät melkein surulliseksi.

Toinen lastenhuone herätti hämmennystä, sillä sänky ja lelut näyttivät pienen lapsen tavaroilta, mutta samassa huoneessa oli myös autokoulun kuorma-autokirja.


 


Kuistilla oli kolme ovea, joista oikeanpuolimmainen johti tähän asuntoon, ja vasemmanpuolimmaisen takana oli jonkinlainen sähköhuone. Keskimmäinen ovi oli kiinni mutta ei lukossa, ja sen takaa paljastuivat yläkertaan johtavat portaat.


Portaat näyttivät aika lahoilta, mutta päätin, että kyllä ne vielä tämän nousun kestäisivät, ja kapusin yläkertaan. (Jouduin käyttämään yläkerrassa salamaa, sillä siellä oli melkoisen hämärää.)

Yläkerrassa näkyi olleen tulipalo. Olisiko huone palanut jo silloin, kun talossa oli vielä asukkaita, vai vasta sen jälkeen?



Kuten autiotalot yleensäkin, tämäkin talo herätti paljon kysymyksiä, jotka jäivät ilman vastauksia. Milloin asunnosta oli lähdetty? Miksi sieltä oli lähdetty? Miksi mitään tavaroita ei ollut otettu mukaan? Oliko asunnossa ollut homeongelma, vai oliko yläkerran tulipalo (savu? vesi?) pilannut alakerran asunnonkin?

Viime vuoden mieleenpainuvin urbaani löytöretkikohde oli Patarein vankila, ja tämän vuoden unohtumattomin kohde oli epäilemättä tässä.

Kiitos ajatuksista.