Ehtoolla laiskat virkoo, rutilaiskat lauantaina.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Vesijuoksua saappailla ja ilman

Kävin tarkastelemassa Itä-Suomessa syksyn merkkejä. Syksyhän on muun muassa sitä aikaa, että karhut alkavat vetäytyä talviunille. Sitä ennen niiden pitää kuitenkin syödä hyvin.

Juokseva Pirkka-hunaja: antaa energiaa myös karhuille.



Minä ilahduin kovasti, kun paikallisesta ruokapaikasta sai wieninleikettä. Mikä mainio retroruoka! En ole syönyt wieninleikettä varmasti ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen! Tätä tuli syötyä aina asuntovaunumatkoilla, kun emme osanneet muuta tilata. 😊

Oli missä päin Eurooppaa tahansa, listalta löytyi useimmiten wienerschnitzel. Hyvää ja ravitsevaa.




Hahaa, mikäs se siinä taas?
Tulipa käytyä taas uimahallissakin. (Alkaa muuten uhkaavasti vaikuttaa siltä, etten enää inhoakaan uimahalleja ja uimista yhtä paljon kuin ennen.) Olen ollut edelleenkin aika varovainen liikunnan kanssa, tai siis ainakin varovaisempi kuin ennen ylikuntoa, mutta uintihan on sopiva liikuntamuoto aina (vaikkakin myös vähän tylsä).  Tarkoitus olikin vain uida, mutta kun näin hallilla vesijuoksuvyöt, muistin, että moni oli suositellut minulle vesijuoksua. Mitä jos kokeilisinkin sitä?

Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni vesijuoksua, mutta ensimmäinen pulma tuli vastaan jo siinä vaiheessa, kun piti pukea juoksuvyö. Valitsin ensiksi liian suuren vyön, enkä osannut pukea vyötä muutenkaan päälleni. Onneksi paikalle tuli pian nainen, joka oli myöhästynyt aiemmasta vesijuoksuryhmästä ja joka oli tullut nyt itsekseen vesijuoksemaan. Hän ystävällisesti neuvoi, miten päin vyö kiinnitettiin. Sitten vain altaaseen!

Olin kuvitellut, että juoksu vedessä olisi samantyyppistä kuin juoksu maallakin (nopeaa toimintaa siis), ja hämmästyin, kun en tuntunut liikkuvan eteenpäin ollenkaan, vaikka kuinka muka omasta mielestäni juoksin. Minusta tuntui, että poukkoilin altaassa kuin korkki, ja tunsin itseni todella typerän näköiseksi. Sain näkyä kuvitellessani niin hirveän naurukohtauksen, että piti roikkua vähän aikaa rataköysissä, etten olisi hukkunut. Sitten katsoin tulosuuntaani ja huomasin olevani puolessavälissä allasta - olin siis kuitenkin liikkunut eteenpäin! Havaintoni rohkaisi jatkamaan, ja rytmin löydettyäni juokseminen alkoi tuntua jo aika kivalta. Se tuntui hengästyttävänkin ihan mukavasti, kun tarpeeksi reippaasti meni eteenpäin. Vielä kun jonkin ajan kuluttua tajusin, että minun ei tarvinnut juosta ihan altaan päästä päähän (matalassa päässä juokseminen oli mahdotonta, kun jalat osuivat pohjaan), innostuin entistä enemmän. Muut ihmisetkään eivät ärsyttäneet vesijuostessa yhtä paljon kuin uidessa, sillä juoksuliike ei ollut samalla tavalla etenevää kuin uiminen, joten koko ajan ei tarvinnut ohitella tai tulla ohitetuksi. Päätinkin, että jos vielä uima-altaaseen jostain syystä eksyisin, harrastaisin altaassa tästä lähtien ainoastaan vesijuoksua. Uiminen saisi jäädä!

Siivosin yhtenä päivänä myös auton ja tein samalla pienen inventaarion, mitä takakontti piti sisällään. Kontistahan löytyi kaikki, mitä autoilevan kaupunkilaisen ympärivuotiseen perusvarustukseen kuuluu (vai puuttuuko tästä muka jotain?).

Huomaatteko, miten väritkin sointuvat yhteen? Uskomatonta.

Hellehattu on tärkeä, jotta saa pään suojattua Suomen polttavalta kesäauringolta. Avoautoahan meillä ei ole, mutta se on tässä sivuseikka.

Sateenvarjoa tarvitaan siirtymätilanteita varten, ettei hieno rouva kastu siirtyessään parkkipaikalta kauppaan tai kotiovelle. Muutaman metrin matkallakin päälle saattaa nimittäin osua yllättävän monta vesipisaraa.

Koskaan ei tiedä, milloin autoilija saa päähänsä lähteä esimerkiksi lohta kalastamaan, joten kumisaappaat on autossa oltava. (Jos totta puhutaan, saappaat ovat olleet autossa siitä lähtien, kun äiti ne minulle antoi. En muista, minä vuonna tämä tapahtui. En silloin jaksanut kantaa saappaita sisälle (ovat hyvin painavat), enkä ole tainnut käyttää niitä kertaakaan.)

Rantamatot ovat kuuluneet auton perusvarusteisiin siitä lähtien, kun ne Thaimaasta ostimme. Olisiko vuosi ollut 2006? Hintalaputkin ovat vielä matoissa kiinni, ja sen takia ne muistaakseni Suomeen raahattiinkin, kun olivat niin kalliit (maksoivat 250 bahtia eli yli 6 euroa). Voi olla, että mattoja on joskus käytettykin. Jos en aivan väärin muista, niin ainakin kerran Hangossa tai Tammisaaressa matot (tai ainakin toinen niistä) ovat olleet esillä.

Aurinkolaseja on hyvä olla kolmin kappalein, ja lasien on hyvä olla mahdollisimman halvat ja epämuodikkaat, jotta muut autoilijat säikähtävät ja antavat tietä. Takakontti on oivallinen säilytyspaikka aurinkolaseille, koska sieltähän ne saa näppärästi esille, jos auringonpaiste yllättää.

Lumilapiolla on Suomen olosuhteissa monenlaista käyttöä, mutta en keksi tällä hetkellä ainuttakaan käyttötarkoitusta.

Jääraappojakin on hyvä olla useampi kappale, jotta ne voi talven tullen sijoittaa eri paikkoihin autossa. Jos yksi ovi jäätyy, toinen ovi saattaa aueta, ja autoilijaa ilahduttaa suuresti, jos auenneen oven takana sattuu olemaan jääraappa. Etteivät ne kaikki kolme ole takakontissa, joka on jäätynyt kiinni.

Näin hyvillä varusteilla oli mukava lähteä taas pienelle tutkimusmatkalle. Mieltäni oli nimittäin poltellut jo pitkään muutama paikka, joissa olin halunnut käydä, ja nyt kun matkustin taas yksin, oli hyvä venyttää kotimatkaa ja käydä vähän nähtävyyksiä katselemassa.

Ensimmäinen vierailukohteeni oli Kummakivi, joka sijaitsee Ruokolahden kunnan alueella. Piti poiketa kuutostieltä aika paljon sivuun, että kivelle pääsin. Ylimääräistä matkaa kertyi lähes 90 kilometriä.

Itse kivi on noin seitsemän metrin pituinen siirtolohkare, joka lepää erikoisesti kallion päällä. Melkein tuntuu, että kivi voisi vyöryä alas hetkenä minä hyvänsä!

Kummakivi on rauhoitettu vuonna 1962, ja sille on lohkottu oma tontti. Kiven lähellä on maanomistajan mökki, jolla ei tällä kertaa näkynyt ketään.


Kun palasin metsäpolulta takaisin, huomasin puussa killuvan jotain tuttua.


Olin luullut unohtaneeni toisen käsineeni autoon, mutta se olikin pudonnut matkalle, ja perässäni tullut porukka oli nostanut sen puun oksalle killumaan. Tällaista se on, kun kaupunkilainen lähtee retkelle: muut joutuvat noukkimaan tavaroita perästä. 

Vaikka kivi oli hieno ollutkin, en ollut ihan varma, olisiko matka pelkän kiven takia kannattanut. Onneksi matkan varrella oli toinenkin mielenkiintoinen paikka, Salpalinja, etteivät ylimääräiset kilometrit jääneet harmittamaan. Olen käynyt Salpalinjalla ennenkin - Raikuussa ja Luumäellä - mutta tämä oli taas vähän erilainen paikka kuin nuo kaksi aiempaa.

Olin lähtenyt Kummakivelle mitään ajattelematta pienissä kesäkengissä, vaikka minulla olisi ollut autossa ne saappaatkin mukana. Saappaat olisivat olleet liukkaalla ja märällä metsäpolulla todella hyvät, mutta en ollut viitsinyt lähteä enää autolle takaisin saappaita vaihtamaan. Nyt Salpalinjalla vaihdoin heti suosiolla saappaat jalkaani, ja myöhemmin kävi ilmi, että se olikin varsin mainio päätös.

Polun päästä löytyi 20 miehen panssarintorjuntatykki-, konekivääri- ja majoituskorsu, joka on osittain luonnonkallioon rakennettu. Katon päällä on kalliota ja teräsbetonia yhteensä kolme ja puoli metriä.

Oikealla näkyvä aukko oli panssarintorjuntatykille; vasemmalla konekiväärille.

Lyhyt pikakertaus: Salpalinja on välirauhan ja jatkosodan aikana 1940-luvulla rakennettu puolustuslinja, joka ulottuu Suomenlahdelta Sallaan. Salpalinja oli aikanaan maamme suurin rakennustyömaa, joka työllisti lähes 35 000 miestä. Muonitustehtäviä hoiti lisäksi noin 2000 lottaa. Salpalinjan eli Salpa-aseman rungon muodostavat 700 teräsbetonista valmistettua ase- ja majoituskorsua, joiden maastouttamiseen ja naamiointiin on kiinnitetty erityistä huomiota.

Korsun katolla olevassa kyltissä kehotettiin olemaan menemättä sisälle korsuun ilman lamppua, ja minua harmitti, kun ei ollut tullut lamppua mukaani. Sitten muistin, että onhan kännykässäkin taskulamppu. Kyltissä varoitettiin myös liukastumisesta, sillä "korsun pohjalle tulee lumien sulettua runsaasti vettä".

Sisään korsuun mentiin taisteluhaudan kautta.



Korsun pohja oli kokonaan veden peitossa, mutta vettä oli onneksi vain sen verran, että minun pitkävartisilla saappaillani pystyi vielä sisälle menemään. Pidemmällä korsussa vettä oli kuitenkin niin paljon, että saappaanvarret eivät olisi riittäneet, enkä päässytkään tutkimaan korsun ihan jokaista nurkkaa.

Majoitustiloja.
Ja ulos käypi tiemme.


Korsun päällä oli postilaatikko, jonka olin kyllä tullessani huomannut mutta jota en ollut viitsinyt tullessani avata. Vasta poislähtiessäni kurkkasin laatikkoon.


Kävi ilmi, että postilaatikossa olisi ollut taskulamppu. Onneksi se ei kuitenkaan toiminut, niin ei harmittanut niin paljon! Vieraskirjakin laatikossa oli, ja kirjaan olikin jätetty kaikenlaisia viisaita puumerkkejä.


Salpalinjan jälkeen minulla oli vielä yksi käyntipaikka jäljellä, ja se oli minusta etukäteen ajateltuna kaikkein kiinnostavin: hylätty ampumarata.

Saappaille oli taas käyttöä, sillä ampumaradalle päästäkseen joutui tarpomaan aivan hirveän risukon poikki ja hyppimään muutaman ojan yli. Mietiskelinkin taas siinä matkalla, että minulla ei taida olla ihan kaikki muumit mukissa, vai miten se nyt meni.

Lopulta ampumarata kuitenkin aukeni silmieni eteen, eikä se ollut lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut radan olevan jonkinlainen avoin alue, mutta ampumarata olikin piilotettu kummallisesti kukkulan sisään. Kauempaa katsottuna ampumarataa ei meinannut edes huomata.




Mietin, että mikä se tämmöinen ampumarata oli, ja mihin tuolta oikein oli ammuttu. Ilmaanko?





Näitä "kahvojakin" ihmettelin.

Kerrassaan erikoinen paikka!

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ajatuksia rakkaudesta

Me Naiset -lehden Tunnustuksia rakkaudesta -palsta herättää minussa aina kovasti ajatuksia, joten ajattelin poimia palstalta muutaman kysymyksen ja vastata niihin ihan itse.

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta rakkaus?
Ajattelen rakkautta ensisijaisesti laajempana käsitteenä enkä niinkään yhteen ihmiseen kohdistuvana tunteena. En tiedä, miten sanoisin tämän kuulostamatta ihan hihhulilta, mutta rakkaus tarkoittaa minulle jonkinlaista maailman koossa pitävää voimaa, jota ei voi oikein pukea sanoiksi. Tällainen yleismaailmallinen rakkaus ei kohdistu mihinkään tai kehenkään erityisesti, vaan se ilmenee intohimona elämää kohtaan, se tuo iloa ja antaa toivoa ja tuo toisen ihmisen niin lähelle, että toinen ei oikeastaan olekaan enää erillinen yksilö, vaan jollakin ihmeellisellä tavalla yhtä minun ja muiden kanssa. Tällainen rakkaus ilmenee muun muassa huolenpitona, ilona, haluna tehdä hyvää, kunnioituksena, välittämisenä, toisen ihmisen etusijalle asettamisena, hymynä, kosketuksena, näkevänä katseena, vilpittömänä haluna ymmärtää sekä läsnäolona.

Kahden ihmisen välinen rakkaus on toki sekin yksi rakkauden muoto ja mielestäni hyvin erilainen tunne yleismaailmalliseen rakkauteen verrattuna. Yksittäiseen ihmiseen kohdistuva rakkaus on usein kovin häilyvä ja helposti muuttuva tunne: kyseenalaistamme sitä, vaadimme todisteita, tunnemme epävarmuutta, pelkäämme ja olemme huolissamme. 

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä?
En usko. Toinen henkilö voi toki herättää hyvinkin voimakkaita tunteita jo ensi tapaamisella, mutta en usko, että kyse on rakkaudesta, koska emmehän me tunne toista ihmistä siinä vaiheessa vielä lainkaan. Tuntematonta ei voi mielestäni oikeasti rakastaa. Ehkä "rakastumme" toisen ihmisen ulkonäköön tai mielikuvaan, joka meille hänestä tulee, tai siihen, millaiseksi hän olomme tekee. Jos meillä on ensi hetkestä lähtien toisen kanssa hyvä olla, eikö tunnukin melkein siltä kuin rakastaisi toista?

Millainen olet rakastuneena?
Hullu. Kadotan todellisuuden- ja suhteellisuudentajuni kokonaan; elän täysin omassa maailmassani, johon ei mahdu muita kuin se yksi ihminen; en syö enkä nuku.

Mitä olet oppinut rakkaudesta?
Rakkautta ei saa koskaan pitää itsestäänselvyytenä, vaan sitä pitää vaalia ja kunnioittaa. Rakkaus pitää tuoda julki, sillä en usko, että kukaan osaa lukea toisen ajatuksia, vaikka usein niin kuvittelemmekin. En tietäisi melkein mitään kauheampaa kuin sen, että minulle rakas ihminen lähtisi pois, ja joutuisin miettimään, tiesikö toinen, kuinka tärkeä ja rakas hän oli minulle. En tarkoita, että aina pitäisi sanoa rakastavansa toista, koska kaikki eivät osaa tällaisia tunnustuksia vastaanottaa, vaan he voivat tuntea olonsa hyvinkin kiusaantuneiksi. Muitakin keinoja on onneksi olemassa: esimerkiksi intialaiselle anopille halaus tai pelkkä kosketuskin voi kertoa hyvin paljon. 😊

Rakkautta ei saa kiirehtiä, vaan kaikki tapahtuu aikanaan - jos on tapahtuakseen. Rakkautta tai rakasta ihmistä ei voi omistaa eikä määrätä, vaan toiselle on annettava vapaus, vaikka se joskus tarkoittaisikin sitä, että oma sydämemme särkyy. Todellinen rakkaus on pyyteetöntä: se ei odota mitään vastalahjaksi eikä laskelmoi, vaan sille riittää se, että näkee toisen onnellisena ja että saa itse rakastaa. 

Mikä on ollut pahin virheesi rakkaudessa?
Virheitä on ollut ja on yhä edelleen varmasti paljonkin, mutta ensimmäisenä tulee mieleen se, etten ole aina täysipainoisesti läsnä. Vaikka olen fyysisesti paikalla, ajatukseni harhailevat, joko menneessä tai tulevassa, enkä keskity kuuntelemaan ja katsomaan toista kunnolla. Sorrun tällaiseen vajavaiseen läsnäoloon useammin kuin haluaisin myöntääkään. Uskon kuitenkin siihen, että asioiden tunnistaminen on ensimmäisen askel muutokseen, ja toivonkin, että oppisin jotenkin olemaan kokonaisvaltaisemmin läsnä.  

Mitä voi antaa anteeksi rakkaudessa?
Rakkaudessa voi antaa mielestäni anteeksi paljonkin. Paljon riippuu tietysti teoista, niiden syistä ja seurauksista. Minulla on oikeastaan vain yksi asia, jota en voi antaa anteeksi, oli tilanne mikä tahansa, ja se on väkivalta. Olen joutunut nuorempana henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi silloisen avopuolisoni toimesta, ja väkivalta ja alituinen pelossa eläminen musertavat elämän niin täysin, etten halua sitä toista kertaa kokea.

Kuinka voi estää sen, ettei rakkaus väljähdä arjessa ystävyydeksi? 
Ensinnäkin: mitä pahaa ystävyydessä on? Olen itse ajatellut, että jos olen jonkun kanssa yhdessä monta vuosikymmentä, saatan joutua kohtaamaan sellaisenkin tosiasian, etten rakastakaan toista enää samalla tavalla kuin joskus ennen. Elämä on jatkuvaa muutosta; minä muutun, toinen ihminen muuttuu ja kaikki ympärillämme muuttuu, ja minusta on luonnotonta olettaa, että parisuhde pysyisi vuodesta toiseen samanlaisena. Mieluummin olen sellaisen ihmisen kanssa, jota olen joskus rakastanut ja joka on nyt "vain" ystävä, kuin lähden etsimään uutta rakkautta. Kumminkin katuisin sitä jossain vaiheessa.

Minusta parasta lääkettä parisuhteelle on yhteinen tekeminen: tehdään yhdessä jotain sellaista, josta kumpikin on yhtä lailla innostunut. Jos sellaista tekemistä ei ole, sellaista voisi ehkä yrittää keksiä. Innostuneisuus herättää ainakin itsessäni paljon muitakin myönteisiä tunteita, ja ehkä se voisi auttaa myös rakkauden vireänä pitämiseen?

Mikä on kauneinta, mitä rakkaasi on sinun eteesi tehnyt?
Ensimmäisenä mieleeni tulevat heikoimmat hetkeni, jolloin toisen ihmisen läsnäolo on ollut samalla sekä erittäin epätoivottua että erittäin toivottua. Tällainen hetki on ollut esimerkiksi silloin, kun olen maannut sängyn pohjalla vatsataudin kourissa ja toinen on kiikuttanut minulle oksennusämpärin - ja käynyt vielä tyhjentämässäkin sen. Jos taas ajatellaan perinteisempiä kauniita tekoja, mieleeni tulee ensimmäiseksi syntymäpäivänäni Interfloran välityksellä Intiasta asti lähetetty kukka- ja suklaalähetys, johon oli liitetty niin kauniit saatesanat, että itku tuli.

Voiko rakkautta olla ilman seksiä? Entä voiko seksiä olla ilman rakkautta?
Kumpaakin voi olla, ja kummastakin on omakohtaista kokemusta.

Onko rakkaus muuttanut sinua?
Todellakin on. Sanotaan aina, että pitää oppia rakastamaan itseään, ennen kuin voi rakastaa toista, ja se onkin mielestäni aivan totta. Toisaalta toisen ihmisen rakkaus ja hyväksyntä voivat myös auttaa rakastamaan itseään: jos joku rakastaa minua sellaisena kuin olen, voin ehkä itsekin hyväksyä itseni ja vielä rakastaakin itseäni.


Tulipa pohdittua syvällisiä näin keskiviikon kunniaksi!




sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Maailman söpöin tapahtuma

Kävin tänään ensimmäisen kerran Puppy Paradessa, tuttavallisemmin pentuparaatissa. Tapahtuman ideana on se, että koiranpennut kävelevät Kaivopuistossa kulkueessa pienen lenkin, ja matkan varrelle kerääntynyt väki pääsee ihastelemaan pentuja. Pentuja saa myös taputella ja rapsutella, joten tapahtuma on omiaan kaikille koirien ystäville ja aivan erityisesti varmasti lapsille.

Tapahtuma järjestettiin nyt kolmatta kertaa, ja tapahtuman suosio on lisääntynyt lyhyessä ajassa räjähdysmäisesti: ensimmäisellä kerralla vuoden 2015 syksyllä paraatiin osallistui parikymmentä koiraa, ja yleisöä oli noin 200; nyt koiria oli silmämääräisesti arvioiden useampi sata ja yleisöä tuhansittain. Uskon menestyksen johtuvan siitä, että nykypäivän ihminen kaipaa jotain tällaista: tapahtumaa, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa kaikille osapuolille hyvää mieltä. Paikalla näkyikin ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja, enkä muista kokeneeni samankaltaista kollektiivista hyväntuulisuutta koskaan missään. Miten moisten koiraihanuuksien edessä voisi pahalla tuulella ollakaan?

Ihmisiä odottamassa paraatin alkua. Kulkuväylä on tässä vaiheessa vielä melkoisen leveä.
Nyt se alkaa! Pomerianianit aloittavat.
Täältä tullaan!
Koirien kanssa sai siis tehdä tuttavuutta, ja aika montaa koiraa tulikin rapsutettua. 😊


Omasta mielestäni kolme söpöintä koiraa olivat nämä:

Minuun vetoaa selkeästikin tuommoinen nallekarhumainen olemus. 😊

Pienimmät/ujoimmat matkustivat omistajiensa sylissä.


Pukeutumistyyli oli vapaa.


Tämä seuraava Pinja-koira olikin jo pienimuotoinen julkkis, sillä hänestä oli kerrottu perjantain Hesarin Nyt-liitteessä.

Kolmikuinen Pinja osaa lehden mukaan istua, mennä maahan, kieriä ja hypätä.


Hyvin temput onnistuivatkin, ja palkinnoksi sai tietysti namia.

Mä ajattelin nyt vähän köllötellä tässä.

Leveä kulkuväylä kuroutui pikkuhiljaa melkein umpeen, kun ihmiset halusivat päästä lähelle koiria.

Emme olleet paikalla ihan loppuun asti, joten monta suloista koiraa jäi varmastikin näkemättä. Ehkä tulen paikalle taas seuraavalla kerralla!

Aivan ihana tapahtuma. Tällaista lisää. ❤️