Onni on kuin pilvi: jos sitä tuijottaa tarpeeksi pitkään, se katoaa.


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Avataan tästä (Öppnas här)

Tässä tulee nyt se tyräraportti, jolla viimeksi uhkailin. Kärsikää.

Huomasin tyrän joskus elokuun loppupuolella, jolloin kävin näyttämässä sitä yleislääkärillä. Syyskuun lopussa pääsin sitten kirurgian polille, ja kirurgikin oli sitä mieltä, että tyrä piti leikata. Minua kiinnosti kuitenkin lähinnä vain se, milloin leikkaukseen pääsisin: miten kauan piti vielä odottaa?

Kirurgi sanoi laittavansa minut kakkosjonoon (ykkösjonossa ovat kiireellisimmät tapaukset, kuten syöpäpotilaat, ja kolmosjonossa kiireettömät tapaukset), mutta siitä huolimatta leikkaus olisi ajankohtainen luultavasti vasta tammikuussa. Sinne oli neljä kuukautta! Ei hyvä.

Simppeli pikku kaavio kirurgisen potilaan hoitoketjusta.



Harmitusta kesti sairaalan parkkipaikalle asti, jossa sain uuden idean: soittaisin vakuutusyhtiöön ja kysyisin, korvaisiko vakuutukseni tämmöisen leikkauksen ja miten paljon joutuisin leikkauksesta itse maksamaan.

Eihän vakuutusyhtiöstä osattu tähän suoralta kädeltä vastata, sillä ensin piti mennä leikkaavan kirurgin arvioitavaksi siihen yksityissairaalaan, jossa leikkaus mahdollisesti tehtäisiin. Kirurgi lähettäisi arvion leikkaustarpeesta vakuutusyhtiölle, ja vakuutusyhtiö puolestaan antaisi maksusitoumuksen leikkaukseen - jos antaisi.

Kävin kirurgin pakeilla seuraavan viikon torstaina, ja jo maanantaina minulle tuli vakuutusyhtiöstä tekstiviesti, että maksusitoumus oli myönnetty. Vielä samana iltapäivänä minulle soiteltiin sairaalasta, ja pääsimme sopimaan leikkauspäivän. Käsittämättömän nopeaa toimintaa. Olen aina manannut vakuutusmaksuja, mutta on niistä vakuutuksista joskus näköjään hyötyäkin!

Koska leikkaus tehtäisiin päiväkirurgisesti (aamulla sairaalaan ja illalla kotiin), esivalmistelut piti tehdä kotona. Piti olla syömättä 6 tuntia, juomatta 4 tuntia ja käydä suihkussa. Ei saanut olla kynsilakkaa, koruja eikä meikkiä. Siis hetkinen. Ei meikkiä? Tämähän oli suorastaan järkyttävää: kuinka pystyisin menemään sairaalaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ilman meikkiä? En voinut myöskään uskoa, että olin oikeasti niin turhamainen, että ihmisten ilmoilla liikuskelu ilman meikin häivää tuntui minusta ihan mahdottomalta ajatukselta. Ongelma ratkesi kuitenkin varsin näppärästi, kun valitin asiasta ystävälleni. Hän sanoi olleensa useammassakin operaatiossa meikattuna, mistä sainkin sitten idean, että laittaisin meikkiä vain ihan vähän. Sairaalassa ei varmasti huomattaisi mitään? (Otin kuitenkin meikinpoistoaineet varmuuden vuoksi mukaani, jos huijausyritykseni huomattaisiin ja minun käskettäisiin mennä pesemään naamani.)

Olin ajatellut meneväni sairaalaan yksin ja bussilla, mutta ukkeli sanoi lähtevänsä mukaani. Hän oli ottanut oikein vapaapäivänkin operaationi takia. Minä harasin vastaan, kun leikkauskin oli niin pieni: pääsisin sairaalaan ihan hyvin yksinkin, ja ukkelikin voisi käyttää aikansa järkevämmin kuin minua sairaalaan saattamalla. Ukkeli joutuisi kuitenkin joka tapauksessa hakemaan minut sairaalasta, kun sairaalasta ei nukutuksen jälkeen saanut lähteä yksin käpöttelemään. Mutta sitten ajattelin, että mikäs minä olen ukkelia kieltämäänkään: jos hän kerran halusi tulla mukaani, niin tulkoon sitten.

Sairaalassa pääsin melkein heti huoneeseeni, jossa minua odottivatkin jo hehkeät leikkaussalivaatteet verkkoalushousuineen ja antiemboliasukkineen. Leikkauspaita oli sentään vaaleanpunainen - siitä pisteet.

Naamavärkki ei kestänyt päivänvaloa, sori vaan.
Meikäläisen petipaikka (tuossa oikealla).

Ukkeli majoittautui mukavasti huoneessa olevaan nojatuoliin ja ilahdutti minua sarkastisilla kommenteillaan. Pari kertaa osoitin ukkelille ovea, että voisit lähteä tuosta kävelemään. Mutta eihän ukkeli mihinkään malttanut lähteä, kun oli varannut mukaansa viihdykettäkin: kaksi kännykkää ja läppärin. (Kotini on siellä missä kännykkäni on, sanoisi insinööri.) Minä yritin etsiä televisiosta jotain katsottavaa, ja totesin aamupäivän televisiotarjonnan olevan aivan surkeaa: pelkkää Ostos-tv:tä tai Anthony Bourdainia. (Jälkimmäisessä ei ole kyllä mitään vikaa. Miehessä siis; ohjelmasta en välitä.)

Tyräleikkaukseen valmistautuvalle kaupitellaan vatsalihaslaitetta.


Kirurgikin kävi tervehtimässä ja piirtämässä mustalla tussilla vatsaani leikkauspaikat. Ukkeli sai kirurgin lähdettyä idean, että hän voisi piirrellä vatsaani vähän lisää kuvioita. Nauroin kippurassa kuvitellessani kirurgin ilmeen, kun hän löytäisi leikkauspaitani alta omien merkintöjensä sijasta ukkelin töherrykset.



Sitten tuli aika lähteä leikkaussaliin, ja ukkelikin lähti kotiin. Leikkaussalissa otsaani piti kiinnittää jotkin lätkät, joilla seurattaisiin uneni syvyyttä. Lätkien kiinnittämistä varten otsani piti pyyhkiä, ja hoitaja joutui käyttämään pyyhkimiseen kolme lappua, ennen kuin sai otsani puhtaaksi meikkivoiteesta. Smiley Pulssini aiheutti ihmetystä, kuten monesti ennenkin, ja minulta kysyttiinkin, millaisissa lukemissa pulssini tavallisesti liikkui. Nyt se oli kuulemma 36. Yleensä pulssini alkaa sentään nelosella, vaikka se tavallisesti hyvin alhainen onkin.

Leikkaus tehtiin tähystyksellä, mikä tarkoitti sitä, että vatsaani tehtiin kolme reikää. Yhdestä reiästä pantiin vatsaonteloon hiilidioksidia, jolla laajennettiin vatsaonteloa ja parannettiin näkyvyyttä. Toisesta vietiin sisään kamera ja kolmannesta operaatiovälineet. Itse tyrän kohtaan ei koskettu lainkaan. Aika huikeaa, että nykylääketiede on niin edistynyttä, että tämmöinen operaatio voidaan tehdä tuolla lailla "etänä". Tyrä korjattiin niin, että vatsaonteloa tukemaan laitettiin verkko, jottei tyrä pääse enää pullahtamaan ulos.

Leikkaus kesti kai jotain puolitoista tuntia, ja ensimmäinen ajatukseni heräämössä oli, että aivan kuin olisin hirveässä humalassa. Totesinkin tämän jollekin hoitajalle, joka vastasi, että nukutuksen jälkeen semmoinen olo on ihan normaali. Sermin takana oli toinen potilas, joka kuului keskustelevan hoitajan kanssa ihan järkeviä. Tuon toisen potilaan aivot tuntuivat toimivan paljon paremmin kuin omani, ja olin hänelle hirveän kateellinen. Seuraavan kerran havahduin tokkurastani siihen, että minuun kytketty monitori piippasi jatkuvasti. Kun kysyin hoitajalta syytä siihen, sain kuulla, että monitori varoitteli liian alhaisesta sykkeestä. Hoitaja päättikin antaa minulle sykettä kohottavaa lääkettä (atropiinia kuulemma; tämäkin piti uteliaana kysyä), ja tuntui aika inhottavalta, kun muutaman minuutin päästä tunsin selvästi, kuinka sydämeni lähti lyömään vähän vauhdikkaammin.

Puoli viiden aikaan pääsin takaisin huoneeseeni, jossa sain kaksi lasia juotavaa. Pyörrytti kamalasti ja oli vähän oksettava olo. Sain kuulla, että pääsisin sairaalasta ehkä seitsemän ja kahdeksan välillä, ja kännykän esiin kaivettuani ilmoitin ukkelille, että niillä main sopisi tulla noutamaan. Ukkeli ei ollut kuitenkaan mennyt kotiin lainkaan, vaan hän oli istunut kaupungilla kahvilassa koko päivän (onneksi oli niitä viihdykkeitä mukana!), ja hän sanoi lähtevänsä tulemaan heti. Kuuden aikaan sain ruokaa, ja sillä hetkellä tuntui, että ateria oli ehkä elämäni paras - olihan edellisestä syömiskerrasta kulunut melkein vuorokausi.


Sitten piti enää käydä vessassa ja todistaa, että pysyin tolpillani, ja saatoin lähteä kotiin. Kotona huimasi edelleen ja oli vähän vajaamielinen olo, mutta niin toimintakykyinen olin kuitenkin, että jaksoin katsoa läppäriltä laatusarjaa eli Australian Bachelorettea. (Australiasta on muuten tullut uusi toivematkakohteeni australialaisten tv-sarjojen myötä. Australiassa tuntuu olevan upeaa luontoa, ihania ihmisiä ja hyvää ruokaa. Sinne on joskus vielä ihan pakko päästä!)

Ukkeli otti vielä seuraavankin päivän vapaaksi ja kävi muun muassa hakemassa minulle särkylääkkeitä apteekista. Burana kuusisatasia oli käsketty ottaa neljä päivässä viikon ajan, mutta en minä niitä ole ottanut kuin kolme. Leikkauksen jälkeinen päivä oli kaikkein kivuliain, ja vietinkin sen sängyn pohjalla löysässä pyjamassa, jonka vyötärö ei painanut vatsaa. Kävelemään en kunnolla pystynyt, ja vatsa oli kuin ilmapallo. Hiilidioksidi tuntui kaulan ja rintakehän alueella ihon alla inhottavasti: kun ihoa paineli, oli kuin olisi painellut jotain geelipussia, jonka sisällä oli ilmakuplia. Sairaslomaa minulle annettiin melkein kaksi viikkoa, kuun loppuun, mutta koska minulla ei ole varaa sairaslomailla, palasin jo perjantaina lehtereille. En tiedä, kuinka hyvä idea se oli, sillä kipuja oli eilen huomattavasti enemmän kuin perjantaina. Tai ehkä se olikin se perjantaisiivous, joka ei ollut oikein hyvä idea?

Se mikä minua on taas tässä leikkauksen jälkeen ihmetyttänyt ja ilahduttanut, on intialaisten halu auttaa. Intialaisilla on jotenkin niin erilainen lähestymistapa asioihin kuin meillä suomalaisilla. Useampikin ukkelin intialainen kaveri ja kollega on tarjonnut apuaan, vaikka tässä ei tosiaan ole mistään kovin isosta operaatiosta ollut kyse, ja appiukko tarjoutui jopa lähettämään anopin minun avukseni. Ehkä suomalaiset turvautuvat enemmän yhteiskuntaan, ja intialaiset taas turvautuvat herkemmin lähimmäisiinsä? Joka tapauksessa tällaisissa tilanteissa suomalaisen ja intialaisen luonteenlaadun eron huomaa kovin selvästi, enkä välttämättä ole sitä mieltä, että suomalaisten tapa suhtautua asioihin olisi se parempi tapa. Jokainen pitäköön huolen omista asioistaan, niinkö? 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Hei! Nimeni on Sohva Peruna

Tarkkasilmäiset ovat jo huomanneetkin, että Kukkapillissä ei ole kauheasti viime aikoina tapahtunut. Tätä pitäisi kai selitellä jotenkin. Eipä tässä sen kummempaa kuin että: 1) kiire 2) tyhjä pää. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. En muista, että blogiin kirjoittaminen olisi koskaan ollut näin vaikeaa kuin se viime aikoina on ollut - on tuntunut, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Toivottavasti tästä ei tule pysyvä olotila. Smiley Onneksi ystävälliset ihmiset ovat potkineet minua persuksille, ja nyt minulla onkin vakaa aikomus vääntää jonkinlainen hengentuotos. (Niin että jos jollakin on kirjoitusvinkkejä tai jotain, mistä haluaisi erityisesti lukea, otan (säädyllisiä) ideoita ilomielin vastaan!)

Mutta onhan minulla näitä auringonnousukuvia, joita olen näpsinyt pitkin syksyä. Nehän ovat mitä parhainta blogin täytettä? Syksyssä onkin kivaa se, että auringonnousu näkyy meidän parvekkeelle, ja aurinkokin nousee siihen aikaan, että olen sopivasti aamukahvilla päivän tärkeää hetkeä kärkkymässä.


Tässä aurinko nousee Fortumin pääkonttorin takaa, ja Haukilahden vesitornikin on päässyt sopivasti kuvaan. Huomatkaa myös kottarainen kello kymmenessä.




Tämä on vain jokin kalvakka vaaleanpunainen aamu, ja taustalla näkyy nostureita Helsingissä.


Aurinko on vaihtanut nousupaikkaansa, ja nyt kuvaan on päässyt Koneen pääkonttori (tai lähinnä sen yläosa). Rakennus tuotti tosin hieman päänvaivaa, kun en millään keksinyt, mikä rakennus voisi olla kyseessä. Kunnes sitten eräänä aamuna, kun ajoin kyseisen rakennuksen ohi, lamppu syttyi: tuohan se on!

Sitten seuraakin erivärisiä pilviä...



... ja taas yksi auringonnousu.




En tiedä, minkä takaa aurinko nyt nousee. Puiden?

Sitten viimeisimpänä (mutta ei tietenkään vähäisimpänä) nouseva aurinko ja aurinkopilari.


Aurinkopilari on Suomen toiseksi yleisin haloilmiö, ja se lähtee auringosta joko pystysuorasti ylöspäin tai alaspäin (kyllä se tuosta kuvasta näkyy, jos oikein tarkasti katsoo). Aurinkopilari voi näkyä vain silloin, kun aurinko on matalalla.

Yksi kuukin oli näköjään eksynyt joukkoon.


Tämä on varmaankin illalla otettu?

Tiesittekö muuten, että tänään vietetään valtakunnallista Satupäivää? Miten sattuikaan. Luin tämän eilen Hesarista, mikä olkoon todisteena siitä, että minäkin luen lehtiä ja seuraan ajankohtaisia tapahtumia. Joskus kyllä ihmettelen, mitä minä lehdestä oikein luen: joinakin aamuina ukkeli kysyy, että luitko lehdestä sitä tai tätä - ja minä en ole edes nähnyt kyseistä juttua! Silloin herääkin kysymys, olemmeko lukeneet samaa lehteä ensinkään. Ehkä minä skannaankin lehdestä vain kaikki tärkeät asiat, kuten Satupäivät, ja ukkelille jäävät sitten ne "vähemmän tärkeät" aiheet.

Satupäivän kunniaksi päätin kaivaa esille vanhan - ja kaikkein rakkaimman - satukirjani, Hanhiemon satuaarteen. Miten paljon muistoja kirja herättikään! Tai ei ehkä niinkään muistoja kuin tunnetiloja; Kolme karhua herättää suloisia tunteita, kun sitten taas Susi! Susi! herättää karmivia muistoja. Viimeksi mainitun juonihan on lyhyesti se, että olipa kerran poika, joka paimensi isänsä lampaita vuoristossa. Paimenpojan elämä oli vain kovin yksinäistä ja päivät pitkiä, jolloin poika muisti, että isä oli käskenyt poikaa huutamaan heti apua, jos tämä näkisi suden. Poika keksi, että tätähän voisi hyödyntää: apua huutamalla koko kylä juoksisi paikalle, eikä hänellä olisi enää yksinäistä. Kaksi kertaa poika tekikin näin (huusi apua, vaikka sutta ei näkynyt mailla halmeilla), ja kyläläiset juoksivat paikalle. Vaan kolmannella kerralla, kun susi tulikin sitten ihan oikeasti, kukaan ei enää tullutkaan paikalle, kun kaikki ajattelivat, että siellä se poika taas petkutti heitä. Satu päättyy näin: "Kyläläiset säikähtivät ja arvelivat, että ehkäpä pojalla sittenkin oli jokin hätänä. He ottivat aseet kouraansa ja kiiruhtivat laitumelle. Mutta he tulivat liian myöhään. Susi oli mennyt jo tiehensä, eikä paimenesta ollut jäljellä muuta kuin hänen suippo lakkinsa."

Tämä satu on - jos näin voi sanoa - vainonnut minua läpi elämän ja toiminut minulle alitajuisesti jopa ehkä jonkinlaisena elämänohjeena: ei kannata pitää turhaan melua itsestään, koska sitten jos todellinen tarve tulee, kukaan ei ehkä enää tulekaan!

Että olkaahan varovaisia, mitä satuja lapsillenne luette. Sadut voivat jättää elämänmittaiset traumat!

Nallet ovat aina turvallinen valinta.

Mieleeni on jäänyt myös Bambi-kirja, joka sekin on minulla tallessa jossain (en jaksanut etsiä rojujen keskeltä). En muista enää, mitä Bambissa tapahtui, mutta koin sadun lapsena niin järkyttävän surulliseksi, että en vieläkään halua lukea satua uudestaan.

Rojuista tuli mieleeni, että rojulaatikoista tuli etsittyä myös vanhoja nuottivihkoja. Olen nimittäin jo pitkään palanut halusta elvyttää vanhan harrastukseni, nimittäin kosketinsoittimen soittamisen. Tai silloin aikoinaan, kun minä vielä harrastin soittamista, soittelin sähköuruilla, mutta nykyään tuo kosketinsoitin on kai oikeampi termi (ja soittimen muotokin on hieman muuttunut). Olen jo valkannut kaupasta mallin, jonka ehkä haluan, mutta en ole vielä uskaltanut mennä sitä ostamaan. Suurin syy on se, että rakastin aikoinaan soittamista niin paljon, että pelkään, että jos meille semmoinen soitin ilmestyy, niin en enää muuta teekään kuin soitan kaikki liikenevät vapaa-ajat - ja vielä vähän muulloinkin. Itse asiassa lainasin jo kirjastosta nuottejakin, ja olen myös valinnut ensimmäisen kappaleen, jonka haluan oppia soittamaan. Meinasin aloittaa muistin virkistämisen niinkin helposta kappaleesta kuin Coldplayn A Sky Full Of Stars. Smiley Ukko Nooa olisi ehkä realistisempi vaihtoehto, mutta kuka sitä nyt jaksaa pimputtaa. Ei meillä kyllä ole soittimelle mitään paikkaakaan, mutta uskon, että se on vain järjestelykysymys. Kyllä sitä tilaa sitten löytyy kun tarve on. Ihan vielä en uskalla mennä soitinta ostamaan, kun on erinäisiä projekteja hoidettavana, mutta pian, pian...

Eihän tämä kirjoittaminen nyt niin vaikeaa ollutkaan. (Lukeminen saattoi olla sitten sitäkin vaikeampaa.)

P.S. Saattaa olla, että joudutte seuraavaksi lukemaan taas tyräraporttia. On nimittäin olemassa suuri vaara, että pääsen tyypistä tulevalla viikolla eroon.