Ehtoolla laiskat virkoo, rutilaiskat lauantaina.


lauantai 21. maaliskuuta 2015

Jäniksen kokoinen orava

Blogi on ollut tauolla, enkä voi taata, etteikö tauko jatkuisi. Yritän nyt kuitenkin tehdä pienen elvytysyrityksen siltä varalta, että joku on sattunut kaipailemaan.

Huomasin viime kuussa, että Kukkapilli täytti kokonaiset kuusi vuotta. Ensimmäinen postaus kun ilmestyi 12.2.2009. On se vain ihme, että olen jatkanut tätä hommaa näinkin pitkään. On kuitenkin ollut ilmeisesti mieluisa harrastus? Aivan liian harvoin tulee annettua kiitosta teille lukijoille, vaikka on ihan teidän ansiotanne, että Kukkapilli on säilynyt hengissä näinkin pitkään. Sydämellinen kiitos siis kaikille teille, jotka olette jaksaneet lukea ja kommentoida!

Olen miettinyt aikaa muutenkin viime aikoina paljon. Mikä ihme siinä on, että silloin kun on tappavan tylsää tai muuten vain epämiellyttävää tai kun odottaa jotakin mieluisaa tapahtumaa (esimerkiksi lomamatkaa), aika tuntuu kuluvan tolkuttoman hitaasti? Ja miksi taas silloin, kun on kivaa tai kun ei muuten vain haluaisi ajan kuluvan, aika tuntuu oikein lentävän? Eikö olisikin mukavaa, jos elämä olisi kuin videonauha, jota voisi kelata eteen- ja taaksepäin ja jonka voisi halutessaan pysäyttää? Vai olisiko sittenkään? Ehkä on kuitenkin parempi välillä kärvistellä, että osaa sitten nauttia niistä hetkistä, joina ei tarvitse kärvistellä.

Pimenee se aurinko näinkin.

Pitihän tälle ajankulumisasialle jonkinlainen selitys saada. Enhän minä olisi saanut öitäni nukuttua, kun asia olisi vaivannut mieltä. Googlesta löytyi jos jonkinlaista teoriaa (kuten tämä, tämä ja tämä), ja viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin lukevani Weberin ja Fechnerin laista (= havainnon voimakkuus on suoraan verrannollinen ärsykevoimakkuuden logaritmiin), rupesin miettimään, että olenko ihan pöpi. Toisaalta, ajanviettotapa tämäkin: yrittää saada selville, miksi aika kuluu tai ei kulu. Smiley

Koska en löytänyt asialle mielestäni tarpeeksi hyvää selitystä, jouduin keksimään oman: se, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, riippuu siitä, mihin keskitymme. Aika tuntuu menevän nopeasti silloin, kun on mukavaa tekemistä, mikä johtuu siitä, että emme tuijota kellon viisareita, vaan keskitymme siihen itse tekemiseen. Mutta silloin, kun on tylsää tai epämiellyttävää, keskitymme aikaan, vilkuilemme kelloa jatkuvasti, ja aika tuntuu matelevan. Eikö kuulostakin järkeenkäyvältä? Tunnen itseni ihan Einsteiniksi, ja jännityksellä jään odottamaan, saanko tämän ansiosta oman liputuspäivän tai kutsun Linnan juhliin. Täytyykin varata heti aika Raili Hulkkoselle, että hän pääsee ajoissa sorvin ääreen.

Minulla on ajan suhteen toinenkin ongelma: en osaa käyttää aikaani - ainakaan aina -  sillä tavalla kuin haluaisin. Kun olisi tärkeää tekemistä tai tylsiä velvollisuuksia, kaikenlaiset huvitukset tuntuvat vetävän puoleensa ihan vastustamattomasti. Olisipa edes muutama tunti vapaa-aikaa! Mutta sitten kun sitä vapaa-aikaa on ja voin tehdä juuri sitä mitä huvittaa, en osaakaan nauttia joutenolosta enkä oikein keskittyä mihinkään. Tulee tehtyä vähän sitä ja tätä, kunnes huomaan, että siinä se aika taas mennä hujahti ilman, että osasin edes nauttia siitä kaivatusta omasta ajasta. Pitäisi kai opetella olemaan hetkessä paremmin läsnä, mutta siinä on se ongelma, että jo pelkästään tämä trendikäs sanapari, tietoinen läsnäolo, saa karvani pystyyn. Miksi ihmisen pitäisi olla koko ajan "tietoisesti läsnä"? Kyllä ihmisen mieli saa minusta vaellella menneeseen ja tulevaan. Pitääkö elämän olla niin jumalatonta yrittämistä koko ajan, että läsnäolostaankin pitää olla tietoinen?



Toisaalta on myönnettävä, että kyllä tietoisessa läsnäolossa varmasti jokin itu on, ja olen itsekin saanut tietoisesta läsnäolosta jopa apua. Olen kova harmittelemaan jälkeenpäin tekemisiäni ja sanomisiani, ja pystyn vatvomaan asioita jälkeenpäin periaatteessa rajattomasti, mikä on ihan perkeleellisen rasittavaa. Jos jossain myytäisiin vaihtopäitä, kävisin mieluusti ostamassa itselleni semmoisen. Taas yhtenä päivänä, kun murehdin huonosti mennyttä päivää, sain harhautettua ajatuksiani sillä tavalla, että oikein keskittymällä keskityin siihen, mitä ympärilläni oli. Kun keskityin kevätaurinkoon, leskenlehtiin ja muihin juttuihin mitä näin, niin kas kummaa, harmitus katosi ja tuli parempi mieli! Miksi murehtia sellaista, mikä on ollutta ja mennyttä, kun ei sille kumminkaan voi enää mitään? (Tämän kun vielä muistaisikin.)

Viime viikonloppuna päätin jättää märehtimiset yhdeksi päiväksi ja viettää taas minun päivääni: tehdä juuri sitä mitä huvittaa. Nyt ei tehnyt mieli ensimmäiseksi hautausmaalle, kuten viimeksi, vaan tällä kertaa paloin halusta päästä katsomaan Silvolan vanhoja rautamalmikaivoksia. Juu.

Siellähän ne kaivokset olivatkin, keskellä Kaivokselan asutusta metsäisellä mäellä, hyvin aidattuina.






Kaivokset olivat toiminnassa vuosina 1744-1866, ja ne olivat yksi Suomen merkittävimmistä kaivoksista (niistä on louhittu rautamalmia tietojen mukaan 207 952 kippuntaa eli 35 352 tonnia). Syvimmät kaivoksista ulottuvat jopa 50 metrin syvyyteen. Silvolan kaivoksista voi lukea lisää täältä (sivulta 23 alkaen). 

Kaivokset olivat ihan hauska paikka pienelle päiväretkelle, mutta vielä hauskempaa olisi ollut päästä tutkimaan kaivosten pohjia. Päätin kuitenkin jättää kiipeily-yritykset sikseen. Hauskoja olivat myös oravat, joita tuntui olevan alueella aika paljon. Näin muuten elämäni suurimman oravan: se oli vähintäänkin jäniksen kokoinen! Kyseinen yksilö pääsi harmillisesti karkuun, mutta onneksi tämä pienempi kaveri poseerasi.



Seuraavaksi suuntasin kohti Helsingin Pitäjän kirkkoa, joka kai myös Pyhän Laurin kirkkona tunnetaan. Sielläkään en ollut koskaan ennen käynyt, vaikka monta kertaa oli pitänyt. Kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus ja yksi Suomen suosituimmista vihkikirkoista.





Kirkko oli kaunis mutta paljon pienempi kuin olin odottanut. Istuskelin hetken kirkon penkillä ja mietin, että elämä olisi varmasti helpompaa, jos uskoisi johonkin jumalaan. Ei tarvitsisi olla yksin vastuussa elämästään, vaan voisi luottaa siihen, että joku korkeampi voima hoitelee hommat.

Olin ajatellut tällä reissulla kiertää hautausmaat kaukaa, mutta pitihän tämänkin kirkon hautausmaalla pyörähtää, kun kerran kirkon vieressä semmoinen oli.



Kirkon suosio vihkikirkkona on helppo uskoa, sillä kirkossa oli nytkin alkamassa häät, ja kirkon parkkipaikka oli täyttynyt häävieraista. Vieraat olivat levittäytyneet pihalle siihen malliin, että melkein piti ajaa pari leninkiä kumoon, että pääsin pihalta pois.

Sitten suuntasinkin Patterimäelle, jossa on Ursan aurinkokunnan pienoismalli. Pienoismallin tarkoituksena on havainnollistaa aurinkokuntamme rakennetta ja mittasuhteita, ja se on rakennettu mittakaavaan yhden suhde miljardiin. Aurinkoa lähinnä oleva planeetta Merkurius on pienoismallissa 67,8 metrin päässä Auringosta ja kaukaisin eli Pluto 6,1 kilometrin päässä Auringosta. Pluton olen aikaisemmin käynyt etsimässäkin.

En ollut muistanut, että Patterimäellä on myös ensimmäisen maailmansodan aikainen linnoitusalue, joten ilahduin kovasti nähdessäni taisteluhaudat ja ilmatorjuntapatterit (vai mitä nuo pyöreät pömpelit ovat?).




Aurinkokuntamallin Aurinkokin löytyi helposti: 140 cm:n läpimittainen pallo, "Aurinko", sojotti 20 metriä korkean pylvään nokassa.


Aurinko on pylvään nokassa siitä syystä, että se näkyisi muille pienoismallin planeetoille (paitsi Uranukselle) ainakin kiikareilla. Harmikseni en löytänyt mäeltä lähimpiä planeettoja, joiden olisi myös pitänyt olla Pajamäessä, mutta en ihan hirveästi niitä jaksanut etsiäkään, sillä tarkoitus oli kumminkin käydä Uranuksen luona.

Minun piti viime keväänä käydä Laajalahden luonnonsuojelualueella, joka on lukemani mukaan yksi pääkaupunkiseudun parhaista lintujen tarkkailupaikoista, mutta se jotenkin jäi, ja tuli pyörittyä pelkästään Suomenojalla. Nyt oli tarkoitus käydä katsomassa, josko alueella näkyisi jo kevään ensimmäisiä lintuja. No eihän siellä mitään näkynyt, kun vesikin oli suureksi osaksi vielä jäässä. Oli siellä silti ihan mukava tallustella.

Lintutorni, jonne pääsee myös pyörätuolilla.



Uranus sijaitsee Villa Elfvikin huvimajassa.


Siinä se nyt on.

Kun en nähnyt Laajalahdella muuta kuin yhden mustarastaan, päätin vielä käydä koittamassa onneani Suomenojan lintualtaalla, kun olin nähnyt siellä lenkkeillessäni enemmän sulaa vettä kuin Laajalahdella. Mutta eipä sielläkään näkynyt muuta kuin sorsia, joista en pahemmin perusta, mutta kyllähän noitakin nyt paremman puutteessa katseli.


Älä sorsi sorsia.




Minulla olisi taas niitä velvollisuuksia kasapäin odottamassa, mutta taidankin ruveta katselemaan, josko saisin tekaistua jonkinlaisen leipomuksen kaapeissa olevista aineksista. Tähän blogitekstiin upposi jo niin kauan aikaa, että ei tässä nyt enää kannata ruveta mitään järkevää tekemään.

P.S. Olettehan muistaneet lotota? Tänään kun olisi tarjolla seitsemän miljoonaa. Yhtään en tiedä, mitä sillä rahalla tekisin - tai tiedänpä sittenkin. Ilahduttaisin ukkelia ja sanoisin, että nyt olet vapaa kaikista ikävistä velvollisuuksista ja voit tehdä ihan mitä haluat. Ei tarvitse enää stressata mistään, vaan voit vaikka opiskella tai vain lomailla. Olisi varmaan suhteellisen mieluisa yllätys ukkelille. Smiley

P.P.S Pieni elämänohje: ei kannata ottaa läppäriä mukaan vessaan. Jaa mistäkö tiedän?