Huononäköinen ihminen: henkilö, jonka täytyy käyttää piilolinssejä, jotta näkisi silmälasinsa.

Huononäköinen ihminen: henkilö, jonka täytyy käyttää piilolinssejä, jotta näkisi silmälasinsa.


perjantai 28. helmikuuta 2014

Missä hiisi sihisee?

Aina kun päätän mennä lenkille Espoon Keskuspuistoon, lenkistäni tulee katastrofi. Niin kävi nyt, ja niin kävi myös viime kerralla.

Viimeksi minulla ei ollut mukana puhelinta eikä siis myöskään karttaa, mutta arvelin osaavani kiertää puistossa jonkinmoisen lenkin ilman niitäkin, jos vain pysyisin poluilla. Puisto on täynnä risteileviä polkuja, eikä läheskään kaikissa haarakohdissa ole opasteita. Olin jättänyt autoni Olariin, ja kierrettyäni jo hyvän tovin päädyin polulle, jonka arvelin vievän takaisin Olarin suuntaan. Tulin kuitenkin ihan oudon näköisen asutusalueen laitamille, ja koska maisemat näyttivät niin vierailta, päätin kysäistä koiraa ulkoiluttaneelta mieheltä hieman neuvoa.

Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Minä: - Anteeksi, mutta pääseeköhän tätä kautta Olariin?
Mies: (näyttää hämmentyneeltä ja miettii) - Kyllä tätäkin kautta pääsee, mutta Olari on periaatteessa tuolla ihan vastakkaisessa suunnassa. (viittilöi suuntaan, josta olin juuri tullut)
Minä: - Mikä paikka tämä sitten on? 
Mies: - Kuurinniitty.
Minä: - Ööh... aha.

Tiesin kyllä, että on olemassa paikka nimeltä Kuurinniitty, mutta minulla ei ollut mitään aavistusta, missä se voisi olla. Kun mieskään ei näyttänyt kovin innostuneelta piirtämään minulle karttaa tai lähtemään oppaakseni, totesin, että taitaa olla parempi palata samaa reittiä takaisin. Mies nyökytteli.

Kiipesin taas samat mäet ylös ja alas, kunnes suuntavaistoni sanoi, että voisin oikaista metsän poikki ja lyhentää sillä tavalla matkaani huomattavasti. Tuumasta toimeen! Rämmin pitkin metsäpolkuja ja kiipeilin kallioilla, kunnes alkoi iskeä paniikki: jos en löydä metsästä ulos, niin kukaan ei ikinä osaa etsiä minua täältä. Sitten järkeilin, että jos kerran metsässä on polku, niin pakkohan polun on lopulta viedä jonnekin. Ainahan poluilla on alku ja loppu! Yritin siis pysytellä polulla ja toivoa parasta. Helpotuksellani ei ollut rajoja, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tupsahdin lopulta metsästä ulos samalle kuntoradalle, josta olin kulkenut menomatkallani. Päätin, että Keskuspuistossa seikkailu sai nyt riittää minulle.

Paitsi että eihän se riittänyt. Keskuspuistossa on nimittäin hiidenkirnu, joka on kaivellut mieltäni jo vaikka kuinka kauan. Olen nähnyt lapsena yhden hiidenkirnun, ja se on jäänyt mieleeni maagisena ja jännittävänä kokemuksena. Halusin nähdä toisenkin hiidenkirnun! Olin aiemmin yrittänyt puolihuolimattomasti etsiäkin tätä hiidenkirnua, mutta se ei ollut tarttunut haaviini. Tällä kertaa valmistauduin matkaani huolellisesti, ja laitoin oikein hiidenkirnun koordinaatit kännykkään: nyt se ei varmasti jäisi löytymättä!

Sitten vain kohti keväistä metsää!




Keskuspuistossa on jo pitkään tehty kaivu- ja parannustöitä, ja kaivinkoneiden ja muiden työkoneiden möyryäminen keskellä rauhaisaa metsää oli ärsyttänyt minua jo syksyllä. Olin luullut, että hommat olisi saatu jo tehdyiksi, mutta kaikesta päätellen työt olivat edelleen käynnissä.


Pahaksi onneksi hiidenkirnu näytti kartan mukaan olevan juurikin tämän esteen takana, joten ei auttanut muu kuin kiertää aita ja toivoa, etten joutuisi ainakaan minkään räjäytysten keskelle.



Pienen poukkoilun jälkeen tulin vihreälle kyltille, joka oli paikalla merkkinä siitä, että kyseessä on rauhoitettu luonnonmuistomerkki. Pian löysin kyltin läheisyydestä myös itse hiidenkirnun, joka oli hyvin vaatimattoman näköinen kuoppa kalliossa. Tätäkö olin tullut katsomaan?


Reikä ei ollut halkaisijaltaan kuin ehkä noin puoli metriä, ja se oli mutaisen jään ja oksien peittämä. Kyllä kannattikin tulla!

Vieressä oli toinen muodostelma, joka oli sekin ilmeisesti jonkinmoinen hiidenkirnu.


Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden aikana niin, että jäätikköjen sulamisvedet ovat pyörittäneet paikoillaan isoa kiveä, joka on kaivertanut kallioon symmetrisen ja sileäreunaisen kolon eli hiidenkirnun (tämä selvisi juuri googlesta). Aika paljon on saanut kivi pyöriä, että on tuommoinen pyöreä kuoppa syntynyt! Nimensä hiidenkirnut ovat saaneet siitä, että niiden uskottiin olevan hiisien poraamia kuoppia, joissa hiidet kirnusivat voita ja keittivät soppaa sammakoista ja sisiliskoista. 

Kun olin hiidenkirnun löytänyt ja saanut uteliaisuuteni tyydytetyksi, oli hyvä jatkaa retken lenkkeilyosuutta. Kuntopolut olivat suureksi osaksi aivan sulat, mutta varjoisemmissa paikoissa oli jäätä vielä niin paljon, että paikoitellen sai olla kieli keskellä suuta.



Lenkkisuunnitelmani meni pieleen, sillä ne perhanan kaivutyöt olivat katkaisseet polut juuri sieltä kulmasta, josta olin aikonut kulkea. Ei auttanut, vaikka kävin ihmettelemässä savivellin keskellä kaivinkoneita ja kelta-asuisia työmiehiä: ei tästä tosiaan pääse mihinkään. Lopulta jouduin tarpomaan jonkin pientaloalueen katuja melkoisen matkan, ja lenkkini venähti paljon aiottua pidemmäksi. Polvi alkoi vihoitella siihen malliin, että toivoin vain pääseväni nopeasti takaisin autolle.


Kirosin mielessäni työkoneet ja kaivaukset, mutta onneksi minulla oli sentään kartta apuna, että tiesin meneväni suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Äkkiä maisemat alkoivat näyttää kovin tutuilta, ja pian epäilykseni vahvistuivat: hiidenkirnu oli taas vasemmalla puolellani, ja olin kiertänyt huomaamattani ison ympyrän ja palannut takaisin samaan pisteeseen, josta olin lähtenytkin. Olihan asiassa sentään se hyvä puoli, että loppumatka kulkisi jo tutuksi tullutta reittiä. 




Autolle päästyäni olin aivan näännyksissä ja päätinkin, että en tulisi enää ikinä Keskuspuistoon lenkille tai missään muussakaan tarkoituksessa. Tämä oli taatusti viimeinen kerta.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Tikka hakkaa ja hakkaa, kunnes pää halkeaa

Lueskelin äskettäin vanhaa Me Naiset -lehteä (6/2014) ja Katri Mannisen haastattelua. Katri kertoo haastattelussa laihduttamisestaan, uudesta elämäntavastaan ja transformatiivisesta valmennuksesta. Olen äärimmäisen epäluuloinen kaikenlaisia elämäntapavalmennuksia kohtaan ja koen ne jopa hieman ärsyttävinä: ei kai eläminen voi oikeasti olla niin vaikeaa, että siihen tarvitaan oikein valmennusta? En muutenkaan pidä ajatuksesta, että jokin yhteisö tai auktoriteettihahmo (jumala, guru, elämäntapavalmentaja tai muu vastaava) sanelisi sen, miten minun pitää elämääni elää. Tämä koskee tietysti vain itseäni, sillä en missään halua tuomita kenenkään elämäntyyliä tai kritisoida heitä, jotka tällaisia asioita elämäänsä kaipaavat. Minusta jokainen on oman elämänsä asiantuntija ja tietää kyllä itse parhaiten, mitä elämäänsä kaipaa. Minusta tuntuu kuitenkin lähes sietämättömältä ajatukselta, että minun pitäisi omassa elämässäni seurata ja noudattaa jonkun toisen oppeja. Ehkä minun pitäisikin kehittää ihan oma elämänfilosofiani. Smiley

Vaikka en koekaan elämäntapavalmennuksia omikseni, Katrin sanat pysäyttivät:

"Tärkein oivallus oli, ettei ihminen voi määrätä tunteitaan. Siksi niihin kannattaa kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota ja keskittyä tärkeämpään, vaikkapa käytännön ongelmien ratkaisemiseen.
- Tunteet tulevat ja menevät oman sumean logiikkansa mukaan. Niiden eteen ei tarvitse tehdä mitään. Huono olo menee ohi, jos siihen ei jää märehtimään, Katri selittää."

Siinä se nyt oli. Totuus.

Olin syksyllä innostunut lukemaan kognitiivista psykologiaa ja muita alan teoksia, sillä olin päättänyt ottaa selville, miksi minulla on joskus niin vaikeaa ja miksi vajoan välillä synkkyyteen ja suoranaiseen itseinhoon ja ahdistukseen. Päätin kaivella kaiken pohjamutia myöten ylös ja ottaa selvää, mikä minussa oli vikana. Tarkoitukseni oli - uskokaa tai älkää - terapoida itseni ehjäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Kyllä se onnistuisi, jos vain päättäisin niin ja tekisin tarpeeksi töitä! Luin alan kirjallisuutta varmasti useamman tuhat sivua, mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän ahdistuin. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin vihdoinkin pääsemässä jonkin jäljille, ja jos jatkaisin tarpeeksi pitkälle, löytäisin ahdistuksen alkulähteen ja saisin rauhan.

Lopulta en kai enää vain jaksanut lukea, sillä kirjat jäivät kesken. Uusin ja uusin lainojani, ja ajattelin jatkaa lukemista sitten, kun saisin taas inspiraation. Sitä ei vain koskaan näyttänyt tulevan. Kävi kuitenkin sillä lailla ihmeellisesti, että kun lopetin lukemisen, ahdistuskin katosi aika pian. Elämästä löytyi taas iloakin.

Kun näin nuo Katrin sanat, tajusin, mistä oli kyse. Samalla kun olin tutkinut sisimpääni ja yrittänyt analysoida, miksi tunsin niin tai näin ja mitä siitä seurasi, olin huomaamattani vajonnut yhä syvemmälle ikävään olotilaan (suomeksi sanottuna paskaan), kunnes olin kurkkuani myöten siinä. Katri kertoo myös, että transformatiivisessa valmennustavassa ajatellaan, että jokainen on ehjä, hyvä ja rakastettava ja että kaikki on tässä hetkessä juuri niin kuin pitääkin. Mitäpä jos minäkin lopettaisin ns. täydellisen ja onnesta autuaan minäni etsimisen ja hyväksyisin itseni juuri tällaisena kuin nyt olen? Ei ole mitään parannettavaa, ei ole mitään löydettävää, sillä minä olen tässä, juuri nyt.

Artikkelin luettuani menin Katrin sivuille, ja viihdyin hänen juttujensa parissa useamman tunnin. Löysin sieltä lisää pohtimisen aiheita, kuten tämän videon, jossa Katri puhuu negatiivisista tunteista ja suhtautumisesta niihin. Hän kysyy: "Jos sinusta tuntuu, että negatiiviset tunteet jäävät päälle, voisiko se johtua siitä, että sinä et hyväksy sitä, että sinulla on se negatiivinen tunne? Että sinä ajattelet, että minusta ei saa tuntua pahalta; minulla on elämässä kaikki hyvin; ei minulla ole oikeutta olla vihainen, surullinen, stressaantunut, ahdistunut tai mitä tahansa?"

Auts. Lisää totuuksia.

Kuka onkaan pannut päänsä pensaaseen aina, kun on alkanut tuntua pahalta, ja kuka on yrittänyt hukuttaa ikäviä tunteitaan milloin mihinkin? Olen ilmeisesti pelännyt hajoavani (tai romahtavani, kuten Antsku sanoisi Smiley) tai kielteisten tunteiden jäävän jotenkin pysyväksi olotilaksi, jos antaisin niiden tulla vapaasti. Niinpä olen aina ensin alitajuisesti kysynyt itseltäni, onko nyt sopiva hetki tälle tunteelle ja onko sopivaa tuntea näin. Kontrolli ensin ja tunteet vasta sitten, jos hyvin (huonosti) käy. Voi hyvää päivää, miten tunnerajoitteinen ihminen.

Nyt aloitan siis uudenlaisen elämän (oikeastaan olen aloittanut jo) ja sisäistän tämän ajatuksen: On ihan normaalia, että välillä surettaa niin, että rintaa puristaa, tai pelottaa niin, että meinaa pyörtyä. Näistä "pahoista" tuntemuksista ei tarvitse tehdä mitään ongelmaa, eikä niitä tarvitse analysoida tai etsiä niille syitä, sillä mitä kauemmin kielteisillä tuntemuksilla mässäilen, sitä kauemmin ne minua piinaavat. Tunteet menevät ennen pitkää itsestään ohi, eikä niistä tule mitään pysyvää olotilaa. Elämä nyt vain sattuu olemaan välillä ihan syvältä, ja se on minunkin hyväksyttävä. En minä kielteisiin tuntemuksiin kuole - ei kai kukaan muukaan ole koskaan elämiseen kuollut.

P.S. Älkää pelätkö: tästä ei ole tulossa mikään elämäntapavalmennusblogi. Olen vain niin ilahtunut, kun olen oivaltanut tämmöisenkin asian, että tekee mieli toitottaa kaikille. Olisin saattanut tajuta tämän jo aiemminkin, jos en aina menisi perse edellä puuhun. Mutta kun on tarpeeksi monta kertaa ollut puussa takapuoli taivasta kohti ja aina mätkähtänyt sieltä alas, jossain vaiheessa oppii väkisinkin kiipeämään puuhun oikein päin.

P.P.S. Kuka vielä väittää, että naistenlehtien lukeminen ei kannata? Smiley

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Markettien partaveitsi

Viime päivinä lehtien palstoilla on käyty vilkasta keskustelua siitä, kuinka Helsingin keskustan kaupat näivettyvät sen takia, että ostoskeskukset vievät kaikki asiakkaat. Itse rupesin pohdiskelemaan lähikauppoja, jotka myös syyttävät ostoskeskuksia siitä, että ne vievät lähikauppojen asiakkaat.

Lähikauppojen olemassaolo on tietenkin erinomaisen hyvä asia, koska kaikilla ei ole aikaa, voimia, mahdollisuutta tai viitseliäisyyttä käydä isommissa marketeissa tai ostoskeskuksissa ostoksilla. Minusta on kuitenkin väärin, että lähikauppojen hinnat ovat yleisesti ottaen korkeammat kuin markettien hinnat. En minä ainakaan rupea maksamaan tuotteista kalliimpaa hintaa ihan vain sen takia, että kannattaisin lähikauppaani, varsinkaan, kun puolen kilometrin päässä on useampikin iso marketti ja ostoskeskus kaikkine palveluineen. Suunnistan paljon mieluummin sinne, vaikka aikaa menisikin vähän enemmän.

Ostoskeskuksen iloja. Nyt pitäisi enää tietää, minne on menossa.

Kaiken lisäksi lähikauppojen valikoima on rajallinen (ymmärrettävistä syistä tietenkin), joten jos on tarve jollekin pikkuisenkaan erikoisemmalle tuotteelle, sitä ei taatusti lähikaupasta löydy. Silloin, kun lähikauppani oli vielä S-Market ja kaksi kertaa nykyistä Alepaa isompi, valikoimakin oli paljon parempi, ja kävin lähikaupassa paljon useammin. Ärsyttävää, että nykyään kaikki pienet kaupat ovat Alepoja tai Siwoja.

Muutama viikko sitten minulle tuli pakottava tarve tehdä hilloa pakastemarjoista (juuri sillä punaisella minuutilla tietenkin), ja olisin tarvinnut hillo-marmeladisokeria. No eihän lähikaupastamme sellaista tietenkään löytynyt - kyllä hillo-marmeladisokerin pitäisi kuulua pienimmänkin kaupan valikoimaan, erityisestikin näin helmikuussa Smiley. Onneksi kaupassa oli sentään hillosokeria (kalliimpaa kuin marketissa, tietenkin), ja silläkin tuli ihan hyvä lopputulos. Sitä edellisen lähikauppakäyntini syynä oli äkillinen tarve pestä pyykkiä aikaisin aamulla, joten suunnistin lähikauppaan, joka aukeaa jo seitsemältä. Kaupassa oli kuitenkin tarjolla vain jättimäisiä pesuainepaketteja, jotka nekin olivat väärää merkkiä. Minua raivostuttaa muutenkin se, että kaiken pitää olla nykyisin jättikokoista (miksi ihmiset pitää pakottaa ostamaan paljon, vaikka oikeasti he tarvitsisivat vain vähän?), joten päätin, että ei minun tarvitsekaan pestä pyykkiä. Ostaisin pesuainetta sitten seuraavalla käynnillä marketista, josta taatusti saa pienempiä pakettejakin.

Karvaiden kokemuksien opettamana turvaudun lähikauppaan vain äärimmäisessä hätätilanteessa (kun tarvitsen äkillisesti esimerkiksi purkin maitoa) tai suuren laiskuuden yllättäessä, kun en jaksa lähteä kauemmas.

Oletteko ennen nähneet karkkitomaatteja?


Kaupassa käynti tympii minua välillä muutenkin todella paljon. Tein ennen kerran viikossa isommat ruokaostokset, ja kävin sitten viikon mittaan kaupassa aina tarpeen mukaan, ehkä pari, kolme kertaa. Nykyään ukkelin menemiset ja tulemiset ovat niin epäsäännölliset ja ennalta-arvaamattomat, että ei kannata suunnitella ruokalistaa kovin pitkälle eikä ostaa aineksia kaappiin vanhettumaan. Lopputulos on se, että minun pitää käydä kaupassa melkein joka päivä, ja olen joskus kurkkuani myöten täynnä ainaista kaupassa ravaamista. Tuntuu, että rahaakin menee enemmän, kun kaupassa käy usein, vaikka kertaostokset olisivatkin suhteellisen pienet. Merkkasin joskus aikoinani kaikki menot excel-taulukkoon, ja pitäisi kai taas ryhtyä siihen, jotta näkisi, mihin kaikki rahat oikein katoavat.

Mutta onneksi kaupoissa käyminen saa joskus myös hymyn huulille. Minua ilahduttaa erityisesti se, jos kaupassa on ajateltu ihan oikeasti asiakkaan parasta eikä vain sitä, kuinka asiakas saataisiin ostamaan mahdollisimman paljon.

Ison Omenan Citymarketissa on kehitetty vastaiskuna pikakassoille ja jatkuvalle kiireelle Elä hättäile -hidaskassa, jossa on lupa hidastella.


Kassan päässä  on nojatuolit, joissa voi istuskella odotelemassa mukavasti vuoroaan, sekä kahviautomaatti, josta voi ottaa odotellessaan ilmaiset kahvit. Kiirettä kassalla ei tietenkään ole: kassahenkilön kanssa on lupa rupatella, kukkarosta saa kaivaa rauhassa kaikki kolikot, ja kassan täti tai setä auttaa tarvittaessa myös tavaroiden pakkaamisessa. Ei olekaan mikään ihme, että hidaskassa on erityisesti vanhusten suosiossa.

Samaisessa kaupassa on myös tavallista laajempi ostoskorivalikoima: siellä on nimittäin mahdollisuus tarttua keltaiseen sinkkukoriin, joka kertoo kantajansa olevan vapailla markkinoilla ja olevansa valmis tekemään lähempää tuttavuutta muiden sinkkujen kanssa.


Citymarketin kauppias Toni Pokela on myös luvannut tarjota hääkakun, jos sinkkukorien kautta tavannut pariskunta menee naimisiin.

En itse muista koskaan nähneeni tämmöistä sinkkukoria kenenkään kädessä, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että harvemmin tulen katselleeksikaan, millainen ostoskori kenelläkin on. Idea on minusta hauska, ja onpa sen toimivuutta joku testannutkin. Myös Henry Laasanen on pohtinut hauskasti sinkkukorin filosofiaa.  

Jos itse olisin sinkku, tuskin kuitenkaan sinkkukoriin tarraisin. Minulle tulisi juuri sellainen epätoivoinen olo, että katsokaa kaikki, tässä menee epätoivoinen vanhapiika! Tuntuisi myös vieraalta ajatukselta pölyillä ostosten teon lomassa ympärilleen siinä toivossa, että ostoskori kohtaisi toisensa. Mutta idea on kyllä oikein hyvä. Smiley

perjantai 21. helmikuuta 2014

Julkkiksia bongaamassa

Äityli oli meillä kyläilemässä, mikä selittää pienen blogitauonkin. Tuli taas kierreltyä hieman paikkoja katselemassa, ja ajattelin viedä teidätkin pienelle kierrokselle muutamaan paikkaan. Kuvia tulee nyt sitten taas muutama, joten kärsivällisyyttä peliin. Smiley

Äiti on halunnut jo pitkään käydä Hietaniemen hautausmaalla julkkiksia bongaamassa, mutta hautausmaavisiitti on aina jotenkin jäänyt kaiken muun ohjelman jalkoihin. Syksyllä pääsimme jo hautausmaalle asti, mutta vain ortodoksisen hautausmaan puolelle. Loppuosa hautausmaasta jäi tuolloin näkemättä, kun emme oikein osanneet suunnistaa hautausmaalla, ja pimeäkin yllätti. Tuli ainakin todistettua se, että hautausmailla ei kannata kovin pimeällä hääriä.

Tällä kertaa pääsimme jo ihan varsinaiselle hautausmaalle asti, mutta aivan putkeen ei mennyt tämäkään keikka: tihutti vettä ja oli aika kylmä, ja hautausmaan jättimäinen koko oli meille yllätys. Ajelimmekin hautausmaalla lopulta autolla (portilla ei ollut mitään kieltoa, joten ei kai tullut rikottua lakia), mutta vierailu jäi siitä huolimatta pelkäksi pintaraapaisuksi. Päätimmekin, että tulemme kesällä uudestaan, varaamme koko päivän aikaa ja otamme eväät mukaan. Jospa kolmas kerta sanoisi toden?

Yksi Hietaniemen mielenkiintoisimmista paikoista on Taiteilijanmäki, jonne on haudattu eri alojen taiteilijoita. Taiteilijanmäki sai alkunsa vuonna 1943, kun rinteeseen haudattiin Akseli Gallen-Kallela. Hänen hautansa oli melkoisen massiivinen.

 
Taiteilijanmäki on nykyään täynnä, joten sinne ei enää haudata ketään. Viimeisen hautapaikan sai vuonna 2010 taidegraafikko Pentti Kaskipuro.

Tailteilijanmäen haudat ja hautakivet olivat useimmiten aika erikoisia, taiteellisiakin.


Tähän on haudattu harmonikkataiteilija Lasse Pihlajamaa.

Tämän henkilön nimestä en saanut tolkkua.

Alvar Aallon hauta oli vähän ränsistyneen näköinen.




Speden haudalla oli ollut kävijöitä.




Haudat olivat Hietaniemessä muutenkin hyvin erikoisia, ja niiltä löytyi mielenkiintoisia yksityiskohtia.







En tiedä, mikä ihmeen alue tämä oli. En ole koskaan nähnyt tuollaisia hautakiviä, saati sitten tämmöistä lyhtyrykelmää.





Kappelirakennuksessa oli valtavan kaunis kolumbaario tuhkauurnia varten.




Kellotornin huippua tähyillessäni meinasin taittaa niskani.


Uusi kappeli.

Uurnalehto oli erillinen alue Hietaniemenkadun toisella puolella.



Uurnalehdossa ihmettelin näitä paaluja, joissa oli nimiä kylteissä. Ilmeisesti kyseiset henkilöt eivät ole halunneet erillistä hautapaikkaa?

Hietaniemeltä siirrytäänkin sitten vähän eloisampiin tunnelmiin. Luin äskettäin Mun Helsinki -blogista Lasten kaupunki -museosta, ja minulle tuli aivan hirveä hinku päästä sinne, vaikka en taida ihan museon varsinaista kohderyhmää ollakaan. Smiley Äiti suostui lähtemään kaveriksi, ja lopulta paljastui, että oli siellä aikuisillekin paljon kaikkea kivaa katsomista. (Nuoremmille lapsille (kuin minä) olisi ollut tarjolla myös peuhuu- ja leikkipaikkoja, sillä museon idea on elämyksellisyys ja se, että esineisiin saa koskea.)

Selvästikin ollaan tultu oikeaan paikkaan.

Museon yläkerrassa pääsee tutustumaan 1930-luvun kansakouluun ja senaikaiseen esineistöön.

Vanha koululuokka ja hieman nuorempi museovieras.




Höyläpenkki Vallilan kansakoulusta noin 1920-luvulta. Taustalla käsityön opetuksessa käytetty pistomallikaappi 1930-luvulta.



Kaupunginlääkäri Pehr Ulrik Florinin 4-vuotias tytär, joka eli vain 11-vuotiaaksi (1848-1859).
Majuri Axel von Kothenin tyttäret hänen toisesta avioliitostaan. Yläpuolella on kuvattu enkelinä heidän sisarensa, joka hänkin kuoli vain 11-vuotiaana.

Museon ikkunoiden kautta saattoi katsella kivasti Helsingin katunäkymiä.


Paras paikka oli kuitenkin tämän oven takana.



Mummolahan se siellä - tarkemmin sanottuna 1970-luvun mummola. Viikonloppuisin museon mummolassa on ihmeteltävänä ihan oikea mummo (tai vaari), mutta nyt oli tyytyminen vain mummolamaiseen sisustukseen.





Mummolan jääkaappi kyllä hieman ihmetytti, sillä ei meidän mummolla ainakaan ollut jääkaapissa mitään kokonaisia tatteja tai kesäkurpitsoja (vai kurkkuko tuo ryytynyt pötkylä on).





Lopuksi käydään vielä pyörähtämässä yhdessä paikassa, trooppisessa puutarhassa Gardeniassa. Paikka oli pienoinen pettymys - olin kuvitellut mielessäni taas jotain suurempaa ja mahtavampaa kuin hikisen kasvihuoneen.

Saamastani vaikutelmasta kertoo ehkä jotakin se, että mielestäni mielenkiintoisin juttu Gardeniassa oli tämä malesialainen kauppa, jonka tiskillä maata rötkötti kaksi kanaa.



En kyllä oikein ymmärtänyt, miten malesialainen kauppa liittyi Gardeniaan, mutta ehkä sen ei ole niin väliäkään.

Oli Gardeniassa toki kasvejakin.



Kurkuma ja banskut piti tietysti kuvata. Nuo banskut oli muuten ihan minikokoisia, mikä ei käy lainkaan ilmi tuosta kuvasta.



Tämä sali oli kyllä ihan viehättävä paikka.


Kuvassa näkyvä kairapalmu oli minusta vähän ällöttävä, kun sillä oli paksut ilmajuuret. (Juurilla oli jokin hienompikin nimi, mutta en nyt enää muista sitä.)




Nyt ei sitten tällä kertaa enää muuta. Smiley Paitsi mukavaa viikonloppua!