Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


torstai 5. tammikuuta 2012

Nurkkia nuuskimassa

Emme ole vielä edes alkaneet etsiä omaa asuntoa, mutta tiedän kyllä, millaisella alueella haluaisin asua. Haluaisin asua samanlaisella alueella kuin appivanhemmat: vilkkaalla asuinalueella, jossa kaikki on suhteellisen lähellä. Inhosin aiempaa asuinpaikkaamme, joka oli vartioidulla asuinalueella korkeiden muurien ja monien vartijoiden takana, suojassa muulta maailmalta. Kyseinen asuinalue oli ikään kuin iso kampusalue, joka piti sisällään kuusi kerrostaloa ja karkeasti arvioiden 50-100 omakotitaloa. Alueella oli oma kuntosali, uima-allas sekä eräänlainen kerhohuone ja portilla pieni kioski. Vartiointi portilla oli hyvin tarkkaa, ja vieraiden piti portilla kertoa, millä asioilla he olivat ja kenen luokse he olivat menossa. Myöhemmin alueelle tuli vielä sisäpuhelinjärjestelmäkin, ja vartijat soittivat portilta kotiin, jos oli joku vieras tulossa. Alue oli kaupungin laitamilla, niin uudella asuinalueella, että koko aluetta ei ollut viisi vuotta aiemmin painetussa kartassa ollenkaan.

Tällainen asuinpaikka saattaa olla joidenkin intialaisten unelma: oma turvallinen pikku pesäkolo, jossa surkeuden, likaisuuden, melun ja kaaoksen voi sulkea ulkopuolelle ja teeskennellä, että niitä ei ole olemassakaan. Itse inhoan kaikenlaista kuppikuntaisuutta sekä sitä, miten intialaiset luokittelevat toisensa varallisuuden, kastin, asuinpaikan ja muiden vastaavien tekijöiden perusteella, enkä tykännyt lainkaan elää keskiluokkaisten intialaisten kuplassa. Kun vielä ulkomaalaisena tunnen itseni muutenkin joskus hieman ulkopuoliseksi, syrjäinen ja sisäänpäinlämpiävä asuinkampus tuntui oikein vielä korostavan sitä.

(Jos haluaa tarkastella kuvia lähemmin, kannattaa klikata kuvan vieressä kuvan ulkopuolella, koska silloin pääsee zoomailemaan kuvia. Jos klikkaa suoraan kuvan päällä, joutuu inhottavaan diashow'hun.)

Tästä kun kävelee hieman eteenpäin ja astuu talon portista sisään, päätyy anoppilaan.

Katunäkymä katolta.


Appivanhempien asunto on sen sijaan kerrostalossa, jonka portista pääsee suoraan yleiselle kadulle. Kauppoja on lähistöllä monen monta, ja kadut ovat täynnä elämää. Keskeisen sijainnin haittapuolena on tietysti turvattomuus, ja kaduilla onkin kylttejä, joissa varoitellaan taskuvarkaista. Toinen huono puoli ovat saasteet ja pöly, jotka tunkeutuvat kaikista mahdollisista rei'istä sisälle. Siivota pitää siis todellakin ihan joka päivä. Kolmas haittapuoli on melu, joka on kyllä oikeastaan aika vähäistä, eikä minua haittaakaan yhtään, että torvien tööttäilyt, temppelien värssyt, kaduilla kulkevien vihannekauppiaiden huudot ja pulujen kurnutus kuuluvat sisään. Öisin meteli on muutenkin aika vähäistä, ja yöllä katossa pyörivän tuulettimen humina tuudittaa makeaan uneen. Smiley

Teiden varsilla myydään kaikenlaista, muun muassa hedelmiä ja vihanneksia.

On siellä alla joku moottoripyörän tapainen...

Kalpene, Marco Bjurström, täältä tulee Bollywood!

Lähikauppa.

Teiden varsilla tehdään myös kaikenlaisia korjaustöitä. Tässä korjataan ilmeisesti moottoripyörän etuakselia. Tuo ukko katsoi minua niin vihaisesti, että pelkäsin saavani nyrkistä. Ukolla on vissiin vielä edellisestäkin pahoinpitelystä rystynen paketissa!

Onneksi tämä verkkari- ja paitakauppias oli huomattavasti hymyilevämpää sorttia!

Isompaa päätietä anoppilan lähellä.

Kilometripylväs.

Vaatekaupan mainosplakaatti.

Anoppilan lähellä on yksi hyvin suosittu temppeli, jonka porttia pysähdyin kuvailemaan. Näin temppelin edessä äidin, joka pesi lapsiaan kadulla, ja kuvauskohdetta sen kummemmin siinä vaiheessa tarkastelematta nappasin heistä kuvan. Kun sitten myöhemmin katselin kuvaa kamerasta, minua alkoi kaduttaa, että olin kuvan ottanutkaan. Ikään kuin haluaisin ikuistaa toisten kurjuuden ja oikein mässäillä sillä.

Pesuvesi on vanhassa maalipurkissa, ja lapsen vatsa pullottaa niin, että pahaa tekee. Silti kuvasta voi nähdä sen intialaisen elämänasenteen, joka jaksaa aina hämmästyttää minua: oli elämä miten kurjaa tahansa, ihmiset jaksavat silti hymyillä ja nauraa. Tämä puolestaan tekee itselleni hyvin syyllisen olon: miten naurettavista asioista sitä tuleekin valitettua ja miten pienistä ongelmista tulee hetkessä ylitsepääsemättömiltä tuntuvia silloin, kun elämän perusasiat ovat kunnossa, eikä tarvitse murehtia arjesta selviytymisestä. Eilen esimerkiksi, kun makuuhuoneestamme ja kylppäristämme katkesivat kaikki sähköt, ensimmäinen huoleni oli, että hyvänen aika, netti ei toimi; ja seuraava, että kuinka me oikein saamme nukuttua, jos tuuletin ei toimi! Kerkesin jo kuvittelemaan mielessäni, kuinka kauan ongelman korjaamiseen saattaisi mennä - pitäisi kutsua sähkömies, ja siihen voisi mennä monta päivää! No, tämä maailmanlopun ongelma ratkesi sillä, että appiukko nosti sulakaapista yhden katkaisijan ylös. Vian korjaamiseen kului noin kaksi sekuntia.

Peace.

3 kommenttia:

  1. Huippukuvia! Minä olen aina halunnut asua keskellä kaupunkia.. sellaisessa paikassa josta ikkunoista näkisi kun ihmiset kulkee. Minä tykkään vielä liikenteenkin äänistä jne. Tämä paikka missä nyt asutaan on niin hiljainen koko ajan. huokaus.

    VastaaPoista
  2. Niinhän se on, että kaikki on suhteellista. Todella hienoja kuvia ja kiva asuinalue.

    VastaaPoista
  3. Laura, minua liika hiljaisuus jotenkin vähän ahdistaa, ja siksikin tykkäisin asua metelin keskellä. Ja minäkin tykkään katsella kaduilla kulkevia ihmisiä. :-)

    Allu, tykkään tästä asuialueesta kovasti, vaikka liikenne on joskus ruuhka-aikoina näilläkin sivukaduilla aika hurjaa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. <3