Ehtoolla laiskat virkoo, rutilaiskat lauantaina.


keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Lomasuunnitelmia - vinkkejä kaivataan!

Kävin jokin aika sitten moikkaamassa iskää ja äiskää, jotka näin ilmojen viiletessä ovat alkaneet kaivata talvella johonkin lämpimään. Matkatoimistojen pakettimatkat eivät heitä kuitenkaan kiinnosta, ja niiden valikoimakin tuntuu loppujen lopuksi aika suppealta. Koska he ovat jo pitkään halunneet nähdä Goan ulkopuolista Intiaa, keksimme ukkelin kanssa räätälöidä heille oman "pakettimatkan". Pakettimatkaan kuuluisivat tietysti kaikki tärkeimmät jutut eli lennot, majoitus jossakin rantalomakohteessa sekä opaspalvelut - hieman kyseenalaiset sellaiset tosin. Minä nimittäin ilmoitin tunkevani matkalle mukaan oppaaksi, koska pitäähän matkalla toki opas olla. Väliäkö sillä, jos opas ei tunne paikkoja sen paremmin kuin matkalaisetkaan! :-D Eivät he kyllä tainneet kauheasti tarjouksestani pahastuakaan... Tavanomaisen rantaloman lisäksi matkaan sisältyy myös hieman eksoottisempaa toimintaa: vierailu ukkelin (siis vävypojan) kotona Nelloressa ja pari päivää meidän luonamme Hyderabadissa.

Tietämykseni Intian rantalomakohteista on kuitenkin todella heikko, etten jopa sanoisi olematon. Goassa olen muutaman päivän viettänyt, mutta sinne ei nyt siis ole tarkoitus mennä. Siksi tulikin mieleeni kysäistä, sattuisiko joku tietämään jonkun mukavan rantalomakohteen Intiassa? Oletko itse käynyt jossakin tai onko tuttavasi suositellut jotakin paikkaa? Keralaa olen opaskirjoista katsellut, mutta en ole edennyt asiassa yhtään mihinkään, koska ilman mitään kokemusta asiasta koko suunnittelu tuntuu jotenkin niin umpimähkäiseltä. Kaikki vinkit olisivat siis kovasti tervetulleita!

Hassua, että vaikka Intiassa on lämmintä ja usein myös aurinkoista, en ole siellä koskaan ollut kauhean orientoitunut auringonottoon. Jos ihan totta puhutaan, auringossa makaaminen on minusta muutenkin aika tylsää, vaikka pystyn kyllä tarpeen vaatiessa kärventämään nahkaani pari tuntia (vanhukset ovatkin sitten ihan toista maata). Intian-reissumme ovat olleet aina enemmän tai vähemmän sukulaisvierailuja, eikä tulisi mieleenikään hyppelehtiä bikinit päällä rantalomakohteiden tai uima-altaiden ulkopuolella. Intialaiset eivät muutenkaan tunnu ymmärtävän länsimaalaisten halua ottaa aurinkoa, sillä he itse haluavat lähinnä vain paeta aurinkoa, mieluiten vielä ilmastoituihin tiloihin. Kerran kyllä yritin istua Nelloressa anoppilan kattotasanteella (en missään uima-asussa kuitenkaan!) naama aurinkoa kohti, kun halusin saada vähän väriä naamaan. Appiukko pyörähti kattotasanteella kaksi kertaa ja vilkuili minua kummallakin kerralla hämmästyneenä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Mitä lienee ajatellut mielessään: että autan lokkeja harjoittelemaan tarkkuusammuntaa tai että odottelen ufokyytiä. Lopulta tunsin itseni sen verran hölmöksi, että päätin siirtyä varjon puolelle.

Intiasta kuulin Hyderabadin-asunnostamme sellaisia uutisia, että sähköt olivat olleet asunnossa poikki parin päivän ajan, koska sähkölasku oli ilmeisesti (taas!) maksamatta. Tämän seurauksena jääkaappiin oli ilmestynyt matoja. Muistelinkin, että minulta jäi pakastimeen yksi jauhelihapötkylä, joka oli nyt ilmeisesti alkanut elää uudelleen. Sääliksi kävi sitä, joka kävi nämä madot paikan päällä toteamassa. Samalla kuitenkin iloitsin hiljaa siitä, että se en ollut minä... Hyi, miten kauhea ihminen olenkaan.

Kuulin myös sellaistakin huhua, että appiukko ja anoppi olisivat tulossa Suomeen taas ensi kesänä (edellisestä vierailusta onkin jo yli viisi vuotta). Suunnitelmat tulevat luultavasti muuttumaan vielä moneen kertaan, enkä siksi kauheasti ruvennutkaan hötkyilemään asiasta kuultuani. Otin uutisen vastaan kuitenkin hieman sekavin tuntein, sillä vaikka yhteiselomme Intiassa sujuikin loistavasti, Suomessa saattaa tulla ongelmia (kokemusta on, heh heh). Ukkeli rupesi tekemään jo matkasuunnitelmia vanhempiensa vierailun varalle ja kuului haaveilevan mm. matkasta Pariisiin. Minun oli pakko hieman hihitellä, kun kuvittelin anopin Eiffel-torniin - hän kun ei nähtävyyksistä juurikaan innostu, oli kyseessä minkälainen monumentti tahansa. Anoppi varmaan tuumaisikin siellä Eiffel-tornissa, että "mitä katsomista tässä tornissa muka on; meillähän on Intiassa ihan samanlaisia..." :-D

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Paskareissu eläintarhaan

Viimeisenä sunnuntaina ennen Suomeen paluutamme keksin lähteä Hyderabadin eläintarhaan. Päätös syntyi ex tempore, iltapäivällä kello yksi. Alun perin minun oli ollut tarkoitus mennä eläintarhaan yhden ystävän kanssa, mutta jostakin syystä homma oli vain aina jäänyt. Koska ketään muuta ei eläintarha kiinnostanut ja koska käsillä oli viimeiset hetket Hyderabadissa, päätin lähteä sinne yksin. Periaatteessa en kauheasti kannata ideaa, että eläimiä pidetään häkissä, ja ihmiset käyvät sitten töllistelemässä niitä häkin ulkopuolella, mutta minua kiinnosti niin kovin nähdä eläintarhan uusin asukki, kirahvi nimeltä Tsunami Basant. Se oli tuotu Hyderabadiin elokuun alussa Delhin eläintarhasta ja sen syntymä liittyy jotenkin tsunamin ajankohtaan, minkä takia sille on annettu tuommoinen nimi. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt kirahvia, joten se piti nähdä, vaikka se olisi viimeinen tekoni!

Ennen lähtöäni sain (varsinkin anopilta) kannustavia kommentteja: "eikö kello ole vähän liian paljon; sinne pitäisi mennä aamusta", "osaatko mennä sinne yksinäsi; sehän on kauhean kaukana", "meinaatko mennä katsomaan sukulaisiasi" (tämän sanoi tietenkin aina yhtä kaunopuheinen puolisoni...). No totta kai osaisin mennä sinne - vaikka en ollut koskaan aiemmin sillä suunnalla ajellutkaan, ja matkaa oli tosiaankin aika paljon. Turvauduin taas vanhaan suunnistusvälineeseeni, Googlen karttoihin, ja valokuvasin netistä reitin kameraani. Näistä minikokoisista kuvista kameran näytöllä on sitten mukava ajaessa tihrustaa reittiä... (Tämä olikin muuten viimeinen juttu, mitä läppärilläni tein: karttojen valokuvaamisen jälkeen koneeni meni jumiin, ja se oli moro sitten. Eläintarhaotokset jäivät kameraani, koska ne eivät olleet ehtineet koneelle asti.)

Menomatka eläintarhaan sujui kuin unelma, vaikka kartalla isoilta näyttäneet tiet olivatkin taas jotain yhden auton ja puolikkaan moottoripyörän mentäviä kujia. Toistaiseksi kaikki oli siis hyvin, ja tuskin maltoin odottaa kirahvin näkemistä.

Eläintarhavisiitti alkoi kuitenkin mennä pieleen melkein heti, kun pääsin portilta sisään.

Ensinnäkin: ensimmäistä kertaa jouduin Intiassa "ahdistelun" kohteeksi. Olin kuullut paljon naisiin kohdistuvasta ahdistelusta (eve-teasing), joka varsinkin Hyderabadissa ja ilmeisesti muissakin Intian suuremmissa kaupungeissa on iso ongelma, mutta en ollut koskaan aiemmin sitä omakohtaisesti kokenut. Kohteeksi voi joutua kuka tahansa - tämä ei siis ole mitenkään ulkomaalaisiin kohdistuva ilmiö (eihän Hyderabadissa edes ole paljon ulkomaalaisia), vaan kohteeksi voi joutua niin intialainen kuin ulkomaalainen nainenkin. Koska oli sunnuntai, eläintarhassa oli väkeä muutenkin paljon, ja tähän kuuluivat myös poikajoukot, joille eläinten katselu taisi olla toisarvoisen kiinnostava asia. Useimmat häiritsivät "vain" sanallisesti; he mm. huutelivat minulle epämääräisiä ehdotuksia ja arvostelivat ulkonäköäni suureen ääneen kyseenalaisin äänensävyin. Yksi poikajoukko erityisesti tuntui osuvan aina samaan paikkaan kuin minäkin, ja yksi tyyppi tästä poikajoukosta tungetteli vähän liian lähelle: hän kosketti rinnustani, muka vahingossa, vieläpä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että kyse todellakin oli vahingosta, koska väkeä oli samalla neliömetrillä vähän liian paljon, mutta toisella kerralla tajusin, mistä oli kysymys. Minua alkoi raivostuttaa niin, että olisi tehnyt mieli antaa tyypille ympäri korvia. En tiedä, teinkö väärin vai oikein (varmaankin väärin), mutta nielin kiukkuni, pidin mölyt mahassani ja yritin jatkossa vain pakoilla näitä poikajoukkoja. Pelkäsin nimittäin, että kundit vain innostuisivat lisää, jos reagoisin jotenkin ja jos he huomaisivat saavansa huomiota osakseen. Nuo poikalaumat kuitenkin latistivat aika pian intoni katsella mitään, ja tuli sellainen "kävelläänpäs nyt nopeasti tämä eläintarha läpi" -olo.

Sitä kävelemistä sitten riittikin. Olin kyllä tiennyt etukäteen, että Hyderabadin eläintarha on yksi Intian suurimmista, mutta en ollut tajunnut, että se on niin suuri. Koska olin lähtenyt matkaan hetken mielijohteesta, minulla oli aivan vääränlaiset jalkineet, sellaiset lipsuttimet, jotka eivät todellakaan soveltuneet mihinkään eläintarhamaratoniin. Sen lisäksi olin unohtanut vesipulloni autoon, mutta en tämän huomatessani kuitenkaan huolestunut asiasta sen kummemmin, koska "kaikkiallahan myytiin juomista ja ruokaa, missä intialaiset vain liikkuivatkin". Lounastakaan en ollut syönyt, mutta samasta syystä en välittänyt pienestä nälästäkään; ostaisin eläintarhassa jostakin jotakin. Kävipä vain niin, että eläintarhan uumenissa ei ollut edes pienintä kojua, josta olisi myyty ruokaa tai juomaa.

Oli vaihteeksi aika kuuma ja aurinkoinen päivä, joten eläimetkin taisivat olla jossakin piiloissaan, ja suurin osa eläimistä jäi minulta kokonaan näkemättä. Sen lisäksi leijonat ja muut kiinnostavimmat eläimet olivat safaribussiajelun takana. Oli jo sen verran myöhä (eläintarha sulkeutuu kello 17.00), että en enää viitsinyt lähteä safarille. Katselin kyllä bussia, mutta kun kaikki ikkunapaikat näyttivät jo menneen, päätin antaa asian olla.

Poislähtiessä jouduin vielä parkkipaikalla hirveän kerjäläislauman saartamaksi, ja yksikin nainen vauva sylissään meinasi tulla ikkunan läpi väkisin autoon. Paluumatkalla valitsin eri reitin kuin tullessa, koska "kyllähän minä Hyderabadissa osaan liikkua ilman karttaakin", ja läksin vain ajamaan suuntaan, jonka ajattelin vievän kotia kohti. Eksyin kuitenkin totaalisesti jonnekin Golcondan muurien sisään, sellaisille pikkukujille, että auto juuri ja juuri mahtui menemään kujaa pitkin. Pyörin muurien sisällä melkoisen tovin, ennen kuin löysin sieltä ulos ja lopulta kotiin.

Vaikka reissun anti jäi siis sattuneista syistä aika köyhäksi, joitakin eläimiä sentään näin.


Eläintarhan portilla. Kivessä lukee teksti: "...Life would become very dull and colourless if we did not have these magnificent animals and birds... Jawaharlar Nehru". Hyderabadin eläintarha on muuten nimetty Intian ensimmäisen pääministerin, Nehrun, mukaan. Se on siis viralliselta nimeltään Nehru Zoological Park.


Valkoinen tiikeri, joka oli aika lähellä sisääntuloporttia ja pääsi siksi kuvaankin! Tämä oli ihmeen virkeä tapaus verrattuna muihin tarhan eläimiin.


"Do you know the difference between apes and monkeys?" Mitkäköhän muuten mahtaisivat olla noiden eläinten nimitykset suomeksi? Vai sanotaanko molempia vain apinoiksi?


Varsin hupaisan näköinen vaippapaviaani.


Eläintarhassa kierteli myös tämmöinen juna. Olisi varmaan pitänyt hypätä kyytiin, niin olisin päässyt vähemmällä kävelemisellä!


Yksi niistä paljon puhutuista poikajoukoista.


Jotain eläintarhan koosta kertoo se, että sen keskellä oli melko suuri järvi.


Nuo mustat möhkäleet tuolla keskellä ovat elefantteja. Vaikka kuinka yritin zoomata, en saanut niistä tämän parempaa kuvaa.


Valkoinen riikinkukko.


Musta haikara.


Papukaijat kilpasilla.

Sitten se, mitä varten olin eläintarhaan ylipäänsä lähtenyt, eli kirahvi.


Löysin kirahvin vasta kierrokseni loppupäästä, kun olin jo luopunut kokonaan toivosta sen näkemisen suhteen. Kirahvilla oli suuri aitaus, ja kirahvi oleili enimmäkseen aitauksen takaosissa.


Sille, joka löytää kirahvin kuvasta, pitäisi oikeastaan maksaa löytöpalkkio...

Kirahviaitauksella olin jo niin väsynyt, nälkäinen, janoinen ja pahalla tuulella, että alistuin siihen, että en minä kirahviakaan sen paremmin näkisi. Jostakin syystä jäin kuitenkin norkoilemaan aidan taakse, ja jonkin ajan kuluttua kirahvi lähtikin liikenteeseen ja tulemaan kohti aitauksen etuosaa. Aitauksen etuosassa oli tolppa, jonka nokkaan kirahville oli katettu ruokapöytä.


Siitä tolpan nokasta Tsunami Basant sitten repi lehtiä tyytyväisenä suuhunsa.


Ruokailun lomassa piti kuitenkin välillä ihmetellä maailman menoa.


Aikansa lehtiä mutusteltuaan Tsunami Basant poistui takavasemmalle.

Niin taidan tehdä minäkin.

torstai 1. lokakuuta 2009

Junamatkalla Intiassa

Tutkiskelin vanhoja valokuva-cd:itä, ja yllätyksekseni huomasin, että olin tallentanut yhdelle cd:lle kuvat vajaan viiden vuoden takaiselta Intian-matkalta. Matkustin tuolloin ensimmäistä kertaa elämässäni junalla Intiassa, ja on ihan pakko jakaa tuo kokemus, sillä matka oli melkoisen mieleenpainuva kokemus! Samaiselta cd:ltä löytyi myös matkapäiväkirja, johon olin kirjoitellut aika tarkkaan myös junamatkan tapahtumat, joten matka palautui mieleen, aivan kuin olisin tehnyt sen eilen. Varoitankin jo etukäteen, että tästä tulee taas melko perusteellinen selvitys... :-)

(Kuva: Maps of India.)

Matkustimme Nagpurista Nelloreen, anopin sisaren perheen luota anoppilaan. (Nagpur on kartan yläosassa keskellä ja Nellore itärannikolla Chennaista ylöspäin.) Juna, jolla matkustimme, oli GT Express (Grand Trunk Express), joka on yksi Intian vanhimmista junista, sillä se on operoinut jo vuodesta 1929. Juna kulkee väliä New Delhi-Chennai, ja koko matkaan kuluu noin 35 ½ tuntia. Kilometrejä matkalla kertyy yhteensä 2184, ja asemiakin on matkan varrella 36.

Delhistä juna lähtee illalla hieman ennen seitsemää, ja Nagpuriin se saapuu seuraavana päivänä puoli yhdeltä. Chennaissa juna on aikaisin seuraavana aamuna. (Tarkempi asemaluettelo löytyy täältä.) Matka Nagpurista Nelloreen kestää reilut 14 tuntia, ja Nelloreen juna saapuisi seuraavana aamuna kymmentä vaille kolme. Mietin, mitä ihmettä junassa voisi tehdä noin monen tunnin ajan, kun neljän tunnin matka Helsingistä Itä-Suomeenkin lähenteli mielestäni jo tylsyyden huipentumaa. Valokuvia varmaan ainakin ottaisin paljon! Junamatka jännitti minua aika paljon, sillä minulla ei etukäteen ollut mitenkään ruusuinen kuva Intian rautateistä. Pahimmassa tapauksessa junassa saattaisi päästä hengestään, sillä lista Intiassa sattuneista junaonnettomuuksista on pitkä. Nagpurin asemalla kuitenkin hieman rauhoituin, sillä asema oli ihan siisti ja nykyaikainen - mitä nyt raiteiden alustat kuhisivat rottia.

Matkatavaroitakin meillä oli taas aivan ylettömät määrät, ja ihmettelinkin, miten ihmeessä saisimme kaiken mahtumaan junaan. Kaiken lisäksi Nagpurin auntie oli lähettänyt meidän mukanamme siskolleen säkillisen joitakin hedelmiä. Eväätkin hän oli tietysti laittanut matkaamme varten: oli chapateja, riisiä, peruna-kukkakaalicurrya, pikkelssiä ja jogurttiriisiä. Nälkään siis tuskin kuolisimme, vaikka matka pitkä olikin. :-)

Eräs juna Nagpurin asemalla. Tuo vaaleanpunainen rakennus on eräänlainen lepohuone (retiring room), jossa matkalaiset voivat tarvittaessa levätä. Nämä asemien lepohuoneet ovat kuulemma aina kovin täysiä eivätkä tasoltaan kovin kaksisia.

On hyvin tavallista, että junat ovat Intiassa myöhässä, sillä junat taittavat niin pitkiä matkoja, että pieniä myöhästymisiä tulee melkein väkisinkin. Meidän junamme ei onneksi ollut myöhässä kuin puoli tuntia - asemalla kuulimme kuulutuksia sellaisestakin junasta, joka oli myöhässä kokonaiset 12 tuntia! Tavallisin syy junan myöhässäoloon on kuulemma onnettomuus - lupaavalta siis kuulosti!

Juuttisäkkejä junaan menossa.

Junan saavuttua nousimme kyytiin, ja kaikille tavaroillekin löytyi jollakin ihmeen ilveellä paikka istuinten alta; sinne mahtui niin iso matkalaukkuni kuin auntien hedelmäsäkkikin. Hyvästelimme auntien ja unclen ja siirryimme peremmälle tutkimaan istuma-/makuupaikkojamme. Tällainen oli ensinäkymä junanvaunusta:

Löytyykö ahtaan paikan kammoisia?

Matkustimme ensimmäisessä vaunuluokassa, tarkemmin sanottuna AC2-luokassa, mikä tarkoitti sitä, että osasto oli ilmastoitu ja sänkyjä oli päällekkäin kaksi kappaletta (kerrossänkyjen tyyliin). Kuvassa näkyvän käytävän vasemmalla puolella oli neljän sängyn osasto ja oikealla puolella kaksi sänkyä seinän suuntaisesti päällekkäin. Osastot oli erotettu käytävästä verhoin. Koska oli juhlasesonki (sankranti eli pongal), junaliput olivat olleet kiven takana (kuten yleensä aina juhlasesonkien aikaan Intiassa), ja siksi olimme saaneet paikat eri puolilta käytävää: minun paikkani oli käytävän oikealla puolella yläpedissä, jonkun isomahaisen äijän päällä, ja pojilla (Sathishilla ja ukkelilla) oli kaksi paikkaa käytävän toisella puolella, neljän pedin osastossa. Itselläni ei ollut ylälavetilla ikkunaa ollenkaan, ja poikien neljän pedin osaston ikkunakin oli melkoinen pettymys: ikkuna oli peitetty kauttaaltaan keltaisella "teipillä" (auringon takia), joten sen läpi ei nähnyt juuri mitään. Tulisipa tylsä reissu, kun ei voisi edes maisemia katsella - eikä varsinkaan valokuvata!

Kun näin, missä oma makuulavettini sijaitsi - körilään yläpuolella ja kaukana matkatovereistani - hieman panikoin ja läksin vaunuosaston oviaukkoon haistelemaan raitista ilmaa. Siellä sitten laskeskelin, kuinka monta tuntia minun pitäisi ikkunattomalla lavetilla virua. Katselin Nagpurin asemaa oviaukossa seisten, kun juna yllättäen nytkähti liikkeelle. Minä ihmettelin, kun juna liikkui, eikä lipuntarkastaja tai vastaava tullut vetämään ovea nenäni edestä kiinni. Junan vauhti vain kiihtyi, ja joitakin virkailijoita kyllä liikuskeli käytävässä, mutta kukaan ei käskenyt minua oviaukosta pois tai edes sulkemaan ovea. Kun on Suomessa tottunut VR:n tiukasti kiinni pysyviin junan oviin, tällainen matkustustapa liikkuvan junan oviaukossa oli ihan uusi ja jännittävä! (Vain pölvästit harrastavat tällaista, joten en missään nimessä kehota ketään kokeilemaan tätä!)

Jonkin ajan kuluttua Sathish tuli kertomaan, että he olivat saaneet paikat vaihdettua: meillä kaikilla kolmella oli nyt paikat neljän pedin osastossa. Joku mies oli kuulemma ystävällisesti luopunut paikastaan neljän pedin osastossa, kun oli kuullut, että joku ulkomaalainen oli vetänyt herne-maissi-paprikat, ja lipuntarkastajallekin tämä paikkojen uusjako sopi - kunhan häntä oli ensin hieman lahjottu. (Näin se Intiassa menee...)

Uusi makuupaikkani.

Neljän pedin osasto oli oikeastaan ihan mukava, ja vaikka se ei ollutkaan mikään siisteyden huipentuma, se menetteli kyllä. Pedit olivat samalla tavalla osaston reunoilla kuin laivan hytissä, ja keskellä oli pieni pöytä. Kunkin pedin päädyssä oli pieni lukuvalo, ja jokaisella pedillä oli peitto. Myöhemmin tuotiin vielä tyynyt ja lakanat. Varsinkin alkumatkasta kaikenlaiset kauppiaat kävivät raottelemassa osaston verhoja; myynnissä oli kasviskotletteja, vadoja ja muita pikkuruokia, jäätelöä, limsaa, vettä, kahvia ja teetä. Kaikkea tuli maistettua, ja kaikki oli ihan hyvää. Monilla, ellei kaikilla, matkustajilla oli mukanaan myös omat eväsdabbansa (rasiat), jotka useimmat kaivoivat esiin heti alkumatkasta. Intialaiset eivät matkusta mihinkään ilman eväitä, ja he ovatkin tehneet matkaeväistä pienimuotoisen taiteenlajin. Eväsrasiat ovat luku sinänsä, sillä niitä löytyy kaikenvärisinä ja -kokoisina. Rasioihin pakattava ruoka on tyypillisimmin mausteista kasvisruokaa. Mitään kylmälaukkuja Intiassa ei tietääkseni tunneta, joten säilyvyys pitkillä junamatkoilla asettaa ruoalle omat rajoitteensa: kasvisruoka säilyy paremmin kuin non-veg -ruoka, ja mausteet toimivat myös säilöntäaineina sen lisäksi, että ne antavat ruoalle makua.

Tässä menee jogurttiriisiä ja pikkelssiä.
Huomatkaa myös seinällä näkyvät hauskat pullotelineet!

Juna pysähteli aina silloin tällöin eri asemilla, ja välillä kävin hiippailemassa ulkona ja haistelemassa asemien ilmapiiriä; välillä kurkistelin vain ovensuusta. Yhdellä asemalla noin seitsemänvuotias kerjäläistyttö bongasi minut seisomasta vaunun oviaukossa ja tarttui jalkaani. Pääsin pakenemaan takaisin vaunuosastoomme, mutta ei mennyt kuin hetki, kun samainen tyttö kulki junan käytävää nelinkontin, muka lakaisten luudalla lattiaa, samalla kurkkien verhojen ali nähdäkseen, missä minun jalkani olivat. Kun tyttö sitten tuli meidän osastomme kohdalle, hän möyri osastoomme verhon alta käsi ojossa. Onneksi mukanani oli "alkuasukkaita" (Sathish ja ukkeli siis), jotka ajoivat tytön tiehensä. Jos olisin ollut yksin, en tiedä, miten olisin päässyt tytöstä eroon. Antamalla rahaa kai - ja tätä en periaatteesta koskaan tee.

Yhdellä asemalla, jossa juna teki hieman pidemmän pysähdyksen, näin, kuinka junan vessat siivotaan. Asemalta astui junaan mies, jolla oli selässään jonkinlainen säiliö - voisin kuvitella jonkun hyönteismyrkyttäjän näyttävän samanlaiselta. Sitten mies meni vessan ovelle, käänsi säiliön letkun vessan suuntaan ja suihkutti koko vessan katosta lattiaan vedellä. Olinkin aiemmin ihmetellyt, miksi länsimaisissa vessoissa (joissa siis oli pönttö) pöntön reunat olivat niin märät. Olin luullut, että joku oli asioinut vessassa hieman epäsiististi, mutta nyt tuokin asia sai selityksen. Länsimaiseen vessaan vilkaistuani olinkin katsonut parhaakseni käyttää intialaisia vessoja, joissa oli jalankuvat lattiassa ja reikä keskellä. Toimitukset näissä vessoissa vaativat kyllä hieman tasapainoilua ja tarkkaavaisuutta, sillä juna huojui aika paljon, eikä lattialle tehnyt mieli kellahtaa. Onneksi seinällä oli kaksi paksua metallitankoa, jotka olivat siinä ilmeisesti juuri kiinnipitämistä varten.

Koska AC-osaston ikkunasta ei juurikaan näkynyt ulos, ravasin junan oviaukossa ottamassa kuvia ja seisoskelemassa siellä muuten vaan. Kerran, pari joku junan henkilökuntaan kuuluva kävi sulkemassa oven, mutta koska kukaan ei käskenyt pitää ovea suljettuna, avasin sen pian taas uudelleen. :-)

Yksi hienoimmista kokemuksista matkalla oli tämän joen ylitys. Koska oli tammikuu, joessa oli hyvin vähän vettä, mutta sadekautena joki kuulemma virtaa raivoisasti. Joki oli todella leveä, eikä silta tuntunut loppuvan koskaan.

Samaan aikaan sillalla tuli toista raidetta pitkin vastaan tavarajuna, ja meteli oli korvia huumaava. Tässä kohtaa hieman pelotti roikkua ovella, kun pudotustakin oli alapuolella aika monta metriä... Juna menee joskus tosi läheltä pylväitä ja tolppia, ja tässäkin tuon sillan ja junan väliin ei kauheasti tilaa jää. Ei siis kannata pistää päätään liian pitkälle ulos - yksi ukkelin tuttava on päässyt hengestään, kun pää on osunut johonkin tolppaan junan oviaukosta kurkotellessa.

Välillä joku muukin kävi seisokelemassa oviaukossa ja nauttimassa maisemista.

Päivä kului ja vaihtui hiljalleen illaksi. Junamyyjät olivat lopettaneet kiertelynsä, ja meillä alkoivat juomiset loppua. Päätimme siis lähteä "ravintolavaunuun"!

Matka ravintolavaunuun junan läpi oli pienimuotoinen seikkailu sekin. Ravintolavaunuun täytyi kävellä viiden tai kuuden vaunun läpi, ja yksin en tätä matkaa olisi kyllä rohjennut tehdä. Näin matkalla erilaisia vaunuosastoja: 3-tier AC oli periaatteessa samanlainen kuin 2-tier AC, jossa me matkustimme, mutta siellä kerrossänkyjä oli kolme päällekkäin. Sleeper class oli jo hieman erilainen, sillä siellä osastoja ei ollut eroteltu verhoilla mitenkään, vaan koko vaunu oli avonaista tilaa. Ilmastointia siellä ei myöskään ollut, vaan ikkunat olivat avoimet ja niissä oli vaakasuorat kalterit, joiden välistä myyjät saattoivat asemilla myydä tuotteitaan junaan. Tämä luokka on kuulemma hieman haasteellinen matkustaa, sillä junan kolina kuuluu vaunuun niin selvästi, ja varsinkin kesällä siellä on todella kuuma. Meno tässä luokassa näytti minusta vähän villin lännen touhulta: ihmiset roikkuivat laveteiltaan kuin apinat, he istuskelivat käytävillä (jolloin heidän ylitseen täytyi hyppiä, jos halusi päästä ohi), söivät ja pelasivat korttia - jotkut jopa lauloivat. Jos haluaa tehdä intialaisten kanssa lähempää tuttavuutta, täällä se varmaan onnistuisi helposti!

Saavuimme "ravintolavaunuun", joka oli ihan erilainen kuin olin luullut. Minä olin nimittäin kuvitellut mielessäni, että vaunussa olisi pöydät ja tuolit ja että ihmiset voisivat käydä siellä syömässä, kuten suomalaisissa ravintolavaunuissakin. Mutta "ravintolavaunu" olikin keittiövaunu (pantry car), jossa vain valmistettiin ruokaa. Sieltä junamyyjät sitten ottivat ruoan mukaansa ja lähtivät myymään sitä eteenpäin junanvaunuihin. Junissa ei kuulemma ole suomalaistyyppistä ravintolavaunua siksikään, koska yhden ravintolavaunun palvelut eivät mitenkään riittäisi junan ihmismäärälle.

Minua oli varoiteltu etukäteen syömästä junassa valmistettua ruokaa, ja keittiövaunun nähdessäni ymmärsin, miksi. Vaunun etuosassa oli taso, josta junamyyjät ottivat valmiit, myytäväksi lähtevät ruoat. Vaunun keskiosassa oli keittiö ja perällä säilytysosastot. Keittiövaunu oli todella siivottoman näköinen ja siellä haisi - ei ruoalle, kuten olisi voinut kuvitella, vaan lähinnä navetalle. Lattia näytti siltä, että sitä ei ollut siivottu koskaan, ja silti se näytti toimivan patojen ja pannujen säilytyspaikkana. Kokki laski lattialle juuri pataa, jossa oli jotakin kasvisriisiä muistuttavaa ruokaa. Juomat saimme keittiöosaston vieressä olevasta kopperosta, jossa juomia säilytettiin suuressa vesisaavissa. Sieltä myyjä sitten kirjaimellisesti onki meille pullon Mirindaa ja toisen Pepsiä.

Ilta alkaa hämärtyä.

Illan tullen ihmiset alkoivat mennä yöpuulle: he kävivät junan vessassa suorittamassa iltatoimensa ja kaivautuivat peittojen alle omiin punkkiinsa. Intialaisessa junassa saa kuulemma makoisat unet, kun junan hytkyminen tuudittaa mukavasti uneen. Minulla ei ollut aikomustakaan nukkua, koska herätys olisi kuitenkin puoli kolmen aikaan, ja halusin nauttia junamatkasta koko rahan edestä. Muiden mentyä unten maille aika kävi kyllä vähän pitkäksi, kun en uskaltanut enää pimeällä roikkua junan oviaukossakaan.

Aurinko laskee.

Joskus puolenyön aikaan ukkelin alalavetilla istuskellessani huomasin, että osastoomme kipitti verhon alta joku. Tämä tungettelija oli melko hyvin syöneen näköinen, sillä oli pitkä häntä ja sen kynnet rapisivat junan lattiaa vasten. Rotta! Rotta juoksi sen lavetin alle, jolla istuin - sinne, missä matkatavaramme olivat. Sain aikamoisen hepulikohtauksen, ja todennäköisesti ainakin puoli junanvaunua heräsi. Sathish meni kolistelemaan laukkujamme, jotta rotta pelästyisi ja lähtisi lipettiin. Kun lavetin alta ei enää kuulunut mitään, oletimme, että rotta tosiaankin oli jatkanut matkaa. Minun loppumatkani tämä ilmestys oli kuitenkin pilannut, eikä tunnelmaa yhtään kohottanut se, että seinää pitkin kiipeili iljettävän näköisiä punertavia ötököitä. Ne nähtyäni minulta katosivat viimeisetkin nukkumishalut, ja loppumatkan istuinkin sitten jalat vastapäiselle lavetille nostettuna ja kaukana irti seinästä, kelloa tuijotellen.

Tämän kokemuksen perusteella luulin, että rotta on intialaisessa junassa ihan tavallinen salamatkustaja, mutta minulle kerrottiin, että näin ei ole. Meidän tapauksessamme rotan houkutteli paikalle luultavasti lavetin alla oleva hedelmäsäkki, jonka tuoksun rotta ehkä bongasi. Junien ongelmana on myös se, että niitä ei siivota kunnolla. Ihmiset syövät junissa eväitään ja tiputtelevat lattialle kaikennäköistä, ja osa matkustajista roskaa junanvaunua ihan tarkoituksella. Osastoissa ei ole edes roskiksia, vaan ainoa roskis on vaunun ulko-oven vieressä oleva pieni roskalaatikko. Kuka jaksaa kuljettaa roskansa joka kerta siihen yhteen roska-astiaan (paitsi ehkä tunnollinen suomalainen)? Ja äkkiäkös sekin astia täyttyy, kun ottaa huomioon, kuinka paljon kussakin vaunussa on ihmisiä ja kuinka paljon roskaa he tuottavat. Alkumatkasta junassa kierteli kyllä joku mies keräämässä roskia, mutta tuon kerran jälkeen - kun niitä roskia olisi oikeasti jo kertynyt - miestä ei enää näkynyt.

Intian rautatiet on kuulemma maan korruptoitunein laitos, ja siitä syystä siivouspuolikin on ihan rempallaan. Bussit ovat kuuleman mukaan paljon siistimpiä kuin junat, sillä ne kuuluvat yksityisille omistajille, toisin kuin rautatiet, joka on valtion laitos. Junia ei ole edes uusittu pitkään aikaan, vaan samat junat ovat olleet käytössä jo yli kolme vuosikymmentä. Rahaa junien uusimiseen on toki annettu, mutta se raha on aina mennyt parempiin taskuihin. Tästä johtuen junat ovat vanhanaikaisia ja epäkäytännöllisiä - hupaisimpana esimerkkinä mainittakoon osastojen valokatkaisijat, joita oli kaksi: toinen oli tarkoitettu valon sytyttämiseen ja toinen sammuttamiseen! :-D

Junamme jollakin väliasemalla.

Kun aloimme lähestyä määränpäätämme, menin siirtämään matkalaukkuani lavetin alta, ja meinasin saada halvauksen, kun lavetin alta alkoi taas kuulua kynsien rapinaa. Siellä lavetin allahan se rotta oli piileskellyt koko ajan!

Rotasta ja ötököistä huolimatta junamatkasta jäi hyvä mieli, ja se on ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista kokemuksistani Intiassa. Jos jollakulla vain on mahdollisuus kokeilla junamatkailua Intiassa, suosittelen kokeilemaan sitä, ainakin kerran!

Muutamia linkkejä:
Train travel in India - a beginner's guide
Sisältää paljon tietoa mm. erilaisista matkustusluokista
Indian Railways
Intian rautateiden virallinen sivusto
Wikipedia: Indian Railways
Yleistä tietoa Intian rautateistä

maanantai 21. syyskuuta 2009

Mikä maa, mikä valuutta

Uusi läppäri on ollut käytössä jo viikon verran, mutta blogikirjoittelu tai muukaan tietokoneella istuminen ei ole oikein maistunut. Olen ollut viime aikoina hieman alavireinen, eivätkä läppäriongelmat ole ainakaan yhtään kohentaneet mielialaa. Blogipostauksia en ole edes halunnut ajatella, sillä on harmittanut edelleenkin niin kovasti: hajonneella kovalevyllä oli paljon kuvamateriaalia tulevia postauksia varten, ja esimerkiksi saripostausta varten olin kerännyt kuvia erilaisista sareista jo kuukausien ajalta. Nyt nuo kuvat ovat tietysti taivaan tuulissa, ja tuntuu, että kaikki "työ" (oikeasti kuitenkin hupia) on valunut ihan hukkaan. Täydellisyydentavoittelija kun olen, olen yrittänyt nähdä vaivaa tämän blogin eteen ja panostaa varsinkin valokuviin. Tässä sitten nähdään lopputulos: jonkun kovalevyn perään ruikuttava blogikirjoittaja! Jotkut ainutkertaiset kokemuksetkin (esimerkiksi pyhiinvaellusmatka Tirumalaan), pyyhkiytyivät kovalevyn mukana muistista, ja tuntuu ihan siltä, kuin joku olisi pöllinyt palan menneisyydestäni. Tyhmää, että valokuvat ovat muka niin tärkeä osa elämää, eikä niistä sitten kuitenkaan viitsi pitää sen parempaa huolta. Kameraankin olen kehittänyt jonkinlaisen hylkimisreaktion, sillä en ole koskenut siihen moneen viikkoon. Sitä paitsi sekin on jo niin vanha, että eiköhän sekin kohta hajoa, heh heh. Mutta: elämä kuitenkin jatkuu ja lupaankin, että tämä on viimeinen kerta, kun ruikutan hajonneesta kovalevystäni.

Kovalevyn vika-analyysi on vielä kesken, mutta alustavien tutkimustulosten mukaan sen lukupääte on rikki, ja sen korjauttaminen tulisi maksamaan kuulemma lähes tuhat euroa. Odottelen vielä lopullista tuomiota, jonka jälkeen sitten mietitään, mitä tehdään. Kiitos kuitenkin kaikille ihanille lukijoille, jotka olette tsempanneet minua!

Toinen syy, miksi bloggaileminen ei ole kauheasti kiinnostanut, on se, että olemme taas vaihteeksi Suomessa. Intia tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, kun niitä kuviakaan ei enää ole (ai niin: piti lopettaa valitukset!). Asunto ja auto jäivät Hyderabadiin, joten luultavasti palaamme sinne vielä. En tosin tiedä, milloin - tällä hetkellä kaikki on aivan auki. Yritän kuitenkin pikkuhiljaa löytää kadonneen blogi-innostukseni ja palata kirjoittelemaan Intia-aiheisia juttuja, ehkä jotakin muutakin, mene ja tiedä.

Hyderabadiin jääneet henkilökohtaiset tavaramme pakkasin kuitenkin pahvilaatikoihin, osin siitä syystä, että meidän lähdettyämme anoppi ja appiukko sekä anopin kaksi sisarta miehineen valtasivat asuntomme, ja heille piti saada tyhjää kaappitilaa. He tulivat Hyderabadiin tapaamaan sairasta serkkuaan ja ilmeisesti hieman huvittelemaankin. Anoppi ja appiukko olivat meillä jo ennen meidän lähtöämmekin vajaan viikon, enkä voi kuin ihmetellä, miten sopuisaa yhteiselomme loppujen lopuksi oli. Se tosin johtui luultavasti suurelta osin siitä, että anoppi teki kaikki ruoat, jolloin minun ei tarvinnut ottaa mitään stressiä ruoka-asioista. Aluksi kyllä yritin laittaa ruokaa, mutta kun anoppi katseli olohuoneen sohvalta keittiön suuntaan niin kaihoisasti, pyysin anopinkin keittiöön, eikä mennyt kauaakaan, kun minulle jäi vain apukokin rooli. Se ei kyllä tosin yhtään haitannut minua, ja pikkuhiljaa liukenin keittiöstä kokonaan... :-D

Kotimatka Suomeen oli aikamoisen jännittävä, sillä meillä ei ollut Hyderabadissa vaakaa, joilla olisimme voineet punnita matkatavaramme. Mitä sitä vaakaa turhaa ostamaankaan; kyllähän parin laukun painon nyt osaa suurin piirtein arvioida! Arvioimme siis, että ylipainoa saattaisi olla muutama kilo, mutta lentokentällä selvisikin, että ylipainoa oli yli 17 kiloa! Kuinkas nyt suu pantaisiin?

Hyderabad-Delhi -välillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tunkea laukut koneeseen ylipainoineen ja maksaa ylipainomaksu, joka ei tosin tällaisella kotimaan lennolla ollut kuin 1800 rupiaa (noin 25 euroa). Kansainvälisillä lennoilla ylipainomaksu on kuitenkin järjettömän suuri (Delhi-Helsinki -välillä esimerkiksi 30 euroa/kilo), joten illalla oli Delhin-hotellissa pakko miettiä jonkinlaista hätäratkaisua. Mutta vaikka kuinka soittelimme sinne tänne, siirtelimme tavaroita laukusta toiseen, punnitsimme laukkuja uudelleen ja uudelleen (hotellihuoneessa oli onneksi vaaka!), riitelimme ja syyttelimme toisiamme, matkatavarat eivät vain vähentyneet. Lopulta tungimme käsimatkatavaroihin niin paljon tavaraa kuin vain saimme mahtumaan ja toivoimme parasta. Joskus käsimatkatavaratkin on punnittu lentokentällä, joten meille saattaisi käydä joko huonosti tai hyvin huonosti. Matkustajaa kohdenhan käsimatkatavaroita saisi olla yksi laukku, jonka paino on enintään 8 kiloa. Meillä oli käsimatkatavaroinakin neljä laukkua, plus pari muovipussia - täysiä tietenkin :-).

Hotellissamme (Radisson SAS Delhi) oli kerrassaan loistava palvelu, ja ilmainen taksikyyti lentoasemalle sisältyi palveluun.

Huone oli ensinäkemältä hieman erikoinen, sillä kylpyhuoneen ja makuuhuoneen välillä oli lasiseinä. Pöntöltä olisikin mukava vilkutella makuuhuoneen puolelle! Onneksi kylppäristä löytyi kuitenkin rullaverho ja painike, josta verho laskeutui lasiseinän eteen, jottei tarvinnut katsella kaverin täysistuntoja. :-)

Seuraavana aamuna ahtauduimme taksiin ja hieman ihmettelin, kun kuskin lisäksi mukaamme lähti mustaan pukuun pukeutunut, fiksu ja filmaattinen nuorimies. Ihmetys vaihtui ällistykseksi, kun tämä nuorukainen tuli kanssamme sisään lentoasemalle, paineli lähtöselvitystiskille kamojemme kanssa, täytti maastapoistumiskaavakkeet (vai mitkä ne nyt on) meidän puolestamme ja hoiti kaiken muunkin. Minä ja ukko vain seisoimme kauempana tumput suorina, käsimatkavaroitamme piilotellen, kun mies hoiti puolestamme kaikki paperiasiat. Enkä voinut uskoa silmiäni, kun matkalaukkumme lähtivät hihnalta konetta kohti ilman, että kukaan puhui ylipainosta mitään. Käsimatkatavaroitakaan ei punnittu, eikä kukaan edes vilkaissut niiden suuntaan!

Vasta poislähtiessään mies paljasti, että hän oli lähtenyt mukaamme kentälle nimenomaan siitä syystä, että hotellin henkilökunta oli huomannut, että meillä oli matkatavaroita enemmän kuin laki sallii, ja "kun rouvan matkalaukustakin on pyörä irronnut" (elämää nähnyt matkalaukkuni sanoi tietenkin juuri tässä kohtaa sopimuksensa irti). Hotellin henkilökunta tuntee lentokenttähenkilökunnan, joten heille asiat järjestyvät paljon helpommin kuin tavalliselle tallaajalle. En tiedä, mitä tuo mies mahtoi lähtöselvitystiskillä selitellä, mutta kaikki sujui kuin unelma. Olin niin kiitollinen, että olisin voinut hypätä miehen kaulaan, mutta tyydyimme kuitenkin vain antamaan miehelle pari seteliä kiitoksena loistavasta palvelusta.

Anopin mukaan laittama mangopikkelssi, kuivatut chilit ja chilijauhe jäivät kuitenkin lentokentälle, sillä olin tyhmyyksissäni pakannut ne käsimatkatavaroihin, ja chiliä ei kuulemma saa matkustamoon viedä. Ilmeisesti chili voi toimia jonkinlaisena tyrmäävänä aseena matkustamossa...

maanantai 31. elokuuta 2009

Olkaa viisaampia kuin minä!

Eilen se katastrofi sitten tapahtui: läppärini hajosi kokonaan, ja kaikki valokuvat (neljän, viiden vuoden ajalta) ja muu aineisto taisivat mennä sen siliän tien. Varmuuskopioita minulla ei tietenkään ole missään, vaan kaikki valokuvat olivat ainoastaan koneellani - voiko typerämpää ihmistä olla!!! Itseäni viisaammaat yrittävät vielä pelastaa, mitä pelastettavissa on, mutta luulen, että mitään ei enää ole tehtävissä. En edes halua ajatella, mitä kaikkea koneella olikaan... Nyyh. Toivoisin, että joku muu voisi oppia minun tyhmyydestäni jotain: jos sinulla on tallennettu valokuvat (ja muu aineisto) pelkästään tietokoneelle, kopioi ihmeessä ne talteen johonkin muuallekin!

Palailen postailemaan taas, kun saan eteeni jonkinlaisen järkevän koneen. Tätä ukon läppäriä en ainakaan halua käyttää - ääkkösetkin kun ovat niin suuren työn takana.

tiistai 25. elokuuta 2009

Ganesh-juhla (Ganesh Chaturthi)

Joskus touko-kesäkuussa meinasin pudottaa silmäni ajellessani Kukatpallyssa Hyderabadin alueella: tien vierusta oli nimittäin täynnä Ganesh-patsaita varmaankin jonkun kilometrin mittaiselta matkalta. Selvisi, että tuolla alueella tehtiin näitä Ganesh-patsaita ja että ne olivat tulossa elo-syyskuussa vietettävään Ganesh Chaturthi -juhlaan.

Patsaantekijä ja poikansa.

Suurin osa patsaista oli valkoisia, mutta osa patsaista oli saanut jo väriä pintaan.

Ganesh (tai Ganesha) on elefanttipäinen jumalhahmo, jolla on neljä kättä: yhdessä kädessä on norsun ohjauskeppi, yhdessä kirves ja yhdessä makeisia tai lootuksenkukka. Neljäs käsi on katsojaan päin merkkinä siunauksesta.

Useilta patsailta puuttui vielä tuolloin käsistä kaksi, ja näitä irtokäsikasoja lojui siellä sun täällä.

Ganeshin elefantinpäällä on oma merkityksensä. Suuret korvat tekevät Ganeshista innokkaan ja viisaan kuuntelijan. Kärsällään Ganesh voi haistaa ja tarttua esineisiin, niin pieniin kuin suuriinkiin. Suuret ja tarkat silmät puolestaan tekevät Ganeshista hyvän havainnoitsijan. Korvat ja silmät yhdessä tekevät Ganeshista viisaan ja oppineen sekä myötävaikuttavat Ganeshin kykyyn erottaa hyvä pahasta ja oikea väärästä. Suuri pallomaha Ganeshilla on puolestaan siksi, että Ganesh on kovasti makean perään, ja tykkää syömisestä muutenkin. Toisaalta Ganesh on tyytyväinen vähäänkin, sillä Ganeshia miellyttää yhtä lailla muutama bermudaruohon (durva grass) oksa kuin modak-makeisetkin, kunhan lahja vain annetaan vilpittömin mielin ja rakkaudella. Muun muassa tämä tekee Ganeshista Intian palvotuimman jumalhahmon - Ganeshia palvotaan asuinalueeseen, kastiin tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.

Ganeshia pidetään jumalana, joka poistaa esteet ja vaikeudet, ja siksi Ganeshia rukoillaan ennen lähes minkä tahansa projektin aloittamista - ennen kuin lähdetään matkalle, aloitetaan jokin esitys tai seremonia. Myös lähes kaikki tavalliset puja-seremoniat ("jumalanpalvelukset") niin kotona kuin temppeleissäkin aloitetaan osoittamalla ensin kunnioitusta Ganeshille. Useimmissa temppeleissä - oli temppeli omistettu sitten mille jumalhahmolle tahansa - onkin myös Ganesh-pyhäkkö, josta temppeliseremonia aloitetaan, sillä Ganesh poistaa esteet myös jumalanpalveuksen tieltä.

Ganesh Chaturthi -juhla alkoi täällä sunnuntaina, ja se jatkuu kymmenen päivää. Juhlan alkajaisiksi kodit koristellaan, Ganeshia varten rakennetaan tilapäinen pyhäkkö ja kotiin käydään ostamassa Ganesh-patsas, joka tulee kotiin "vierailulle". Ganeshin vierailu kestää yleensä tuon kymmenen päivää, mutta se voi kestää lyhyemmän aikaakin. Ganeshin palvontaa näiden päivien aikana (ja Ganesh Chaturthi -juhlan aikana yleensäkin) pidetään erityisen hyväenteisenä. Usein Ganesh-patsaat ovat melko pieniä, parinkymmenen sentin korkuisia, mutta vauraampi väki sekä erilaiset yhteisöt pystyttävät ihmisten iloksi hyvinkin suuria Ganesh-patsaita.

Tässä menee yksi Ganesh-patsas sunnuntaina tavarataksin lavalla...

... ja tälle patsaalle on tarvittu kokonainen rekka!

Erilaiset yhteisöt hankkivat Ganesh-patsaan yhteisön keräämien varojen avulla, ja Ganeshia varten rakennetaan lava ja telttakatos, johon patsas sitten juhlan ensimmäisenä päivänä tuodaan. Joskus patsas ja lava on hyvinkin yksinkertaisia, ja niistä voi kuulemma päätellä jotakin kyseisen alueen tai yhteisön varallisuudesta. Nämä tilapäislavat (pandalit) koristellaan joskus yksinkertaisemmin, joskus hyvinkin värikkäästi, mm. kukkaköynnöksillä, värikkäillä nauhoilla ja valoilla. Kun Ganesh- patsas on paikallaan, sitä palvotaan päivittäin koko juhlan ajan.

Melko yksinkertainen lavarakennelma...

... ja hieman pidemmälle viety asetelma.

Hyvin kaunis Ganesh erään temppelin edustalla.
Ganeshin edessä on pikku-Ganesh -patsaita ja Ganeshille tuotuja lahjoja, mm. kookospähkinöitä.

Koska Ganesh on niin suosittu jumala, juhlinta on kiihkeää ja värikästä. Ukkeli onkin jo kerinnyt marmattaa, että alun perin rauhallisesta kodeissa vietettävästä juhlasta on tehty kaupallinen kansanjuhla, ja juhliminen on lähtenyt kokonaan lapasesta. Tässä voi hyvin olla perääkin, sillä sen verran paljon noita patsaita, värivaloja ja muita koristeita on tien vierillä näkynyt. Myös kilpailu siitä, kenellä on suurin Ganesh-patsas, on kovaa.

Suurin näkemäni laitos: Ganesh-pandalin edessä oli telttakatos, jossa saattoivat istua ne, jotka eivät mahtuneet sisään telttaan.

Itse katoksessa oli jättimäinen Ganesh-patsas sekä ihmisiä palvomassa Ganeshia. Kaiuttimista kaikui musiikki ja tunnelma oli kovin kaukana hartaista luterilaisista kirkonmenoista!

Kaikkein mielenkiintoisinta tässä juhlassa on mielestäni se, miten se päättyy. Juhlan viimeisenä päivänä Ganeshille tarjotaan erityinen aamiainen ja häntä kiitetään siunauksista, joita hän on kodeille ja yhteisöille antanut. Sitten Ganeshia pyydetään lähtemään, ja Ganesh-patsaat kuljetetaan suurissa ja riemukkaissa kulkueissa kohti merta, jokea tai järveä - mikä vesistö nyt sattuukin olemaan lähinnä. Hyderabadissa patsaat kuljetetaan Hussein Sagar -järveen, joka on keskellä kaupunkia. Vesistön ääressä suoritetaan vielä viimeinen puja-seremonia, jonka jälkeen patsaat kannetaan veteen ja upotetaan sinne.

Perinteisesti patsaat tehtiin polttamattomasta savesta, ja savi liukeni veteen melko nopeasti. Nykyään patsaat tehdään useimmiten kipsistä, joka on halvempaa ja helpommin käsiteltävää kuin savi mutta joka liukenee veteen paljon hitaammin kuin savi. Kipsistä irtoaa sen liuetessa veteen myös myrkyllisiä aineita. Ganesh Chaturthia onkin kritisoitu nykyään paljon ympäristösyiden takia - eikä ollenkaan turhaan. Hirvittää ajatellakin, mikä määrä kipsiä Hussein Sagariin tänäkin vuonna päätyy!

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Sukulaisia, maaseudun ihmisiä ja flunssaa

Viime postauksen jälkeinen aika on pitänyt sisällään paljon kaikenlaista. Koska nettiyhteydet olivat anoppilassa niin surkeat, minulla ei ollutkaan mahdollisuutta postailla anoppilasta mitään. Nyt pitää sitten mahduttaa lähes kaikki tähän yhteen postaukseen. Kärsikää. ;-)

Matkalla Mahabalipuramista Chennaihin.

Mahabalipuramista ja Temple Bayn lomakylästä jatkoimme matkaa Chennain kautta Tirupatiin. Tarkoitus oli hieman shoppailla Chennaissa ennen Tirupatia, ja minä olisin halunnut mennä Spencer Plazaan, mutta kaikki pojat halusivat uuteen Citi Center Malliin, jossa piti kuuleman mukaan olla 400 kauppaa. Liikkeitä oli kuitenkin hädin tuskin ehkä 40, ja niistä ei miellyttänyt minua yksikään, joten minun piti luonnollisesti ruveta mököttämään, kun en ollut saanut tahtoani läpi.

Ostoskeskuksen puitteet olivat kuitenkin hienot.

Pääsisäänkäynti.

Läksin ulos koko ostoskeskuksesta, talsin tunnin verran Chennain katuja ja poltin naamani auringossa entistä pahemmin. Päänahkakin kärähti jakauksen kohdalta. Tyhmyydellä ei vaan ole rajoja!

Tuossa ostoskeskuksessa - ja Chennaissa yleensäkin - pisti silmään se, että turvatarkastuksia ei ollut kauppojen sisäänkäynneissä eikä muuallakaan läheskään yhtä paljon kuin Hyderabadissa. Kukaan ei tutkinut laukkuja eikä naisille ollut mitään "kopelointikoppeja". Ilmeisesti Hyderabad on sen verran riskialttiimpaa aluetta (mm. aiempien terroristi-iskujen takia), että täällä turvatarkastusten pitää olla niin tiukat. Vastaavasti Chennaissa näki taas paljon enemmän possunuhamaskiin pukeutuneita ihmisiä.

Tirupatin vierailun tarkoituksena oli lähinnä vierailla Tirupatin lähellä asuvilla sukulaisilla, mutta myös pitää hieman hauskaa. Minun erityistoiveenani oli päästä kävelemään uuudelleen pyhiinvaellusreitti Tirupatista ylös Tirumalan kaupunkiin, joka on maailman suosituin pyhiinvaelluspaikka (jopa suositumpi kuin Mekka) ja jossa sijaitsee maailman rikkain temppeli. Lauantaina kapusimmekin vajaan kymmenen kilometrin pituisen matkan kukkulan huipulle, mutta tästä hienosta kokemuksesta postaan erikseen myöhemmin.

Tirupatin bussiasemaa. Kuva on otettu hotellin ikkunan läpi ja on siksi vähän oudon värinen.

Tirupatin pyhiinvaelluskaupunkiluonteen näkee helposti, sillä kaupunki on täynnä matkalle lähteviä tai matkalta tulevia ihmisiä. Bussiasemalla, jonka vieressä hotellimme sijaitsi, käy kauhea kuhina yötä päivää.

Evästä myymässä bussimatkustajille.

Näin tuota bussiasemaa hotellihuoneen ikkunasta katsellessani sellaisenkin tapauksen, että yksi mies yritti päästä bussiin kiipeämällä sisään ikkunasta. Vaikka mies kuinka yritti tunkea itseään kapoisesta raosta sisään, hän jäi aina jostakin kohtaa jumiin ja lopulta luovutti. En oikein ymmärtänyt, miksi hän ei voinut käyttää ovea, mutta toisaalta: olen jo kauan aikaa sitten lakannut yrittämästäkään ymmärtää kaikkia asioita, joita Intiassa näkee.

Maaseudun poika menossa kouluun ja aikuiset saattomatkalla. Sateenvarjo pitää näin monsuunikautena olla mukana!

Sunnuntaina läksimme yhdeksän jälkeen aamulla sukulaiskierrokselle. Tietenkin juuri tänä aamuna auringonpolttama nahkani päätti alkaa kuoriutua, ja naamani oli aika mielenkiintoisen näköinen. Miehen sukua asuu paljon Madanapallin ja Pilerun lähistöllä, ja ensimmäiseen kyläpaikkaan oli Tirupatista noin tunnin ajomatka. Matkalla ihastelimme intialaista maaseutua.

Riisipeltoa.

Kiemurtelevaa tietä.

Ketähän tällä yritetään pelotella?

Kun olin aikoinani ensimmäistä kertaa näitä sukulaisia tapaamassa, minua jännitti aika tavalla, kun en yhtään tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa tai miten pitäisi käyttäytyä. Tällä kertaa olin huomattavasti rennompi, sillä olen huomannut, että pelkällä hymyllä ja olemalla oma itsensä pääsee aika pitkälle. Suurin osa S:n sukulaisista on kaiken lisäksi aitoja ja teeskentelemättömiä ihmisiä, joiden seurassa on mukava ja helppo olla, vaikka ei olisi yhteistä kieltäkään.

Kylänraittia Pilerussa lähellä S:n isoisän kotia.

Ensimmäisellä kyläilykerralla hämmennystä aiheutti myös se, että jokaisessa kyläpaikassa annettiin minulle lahjoja, tyypillisimmin sareja, kankaita, kookospähkinöitä ja rahaa. En oikein tiennyt, miten suhtautua siihen, että joka paikassa annettiin joku lahja, enkä ymmärtänyt, miksi näin tehtiin. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen tapa, että kun sukuun tullut uusi naispuolinen jäsen tulee ensimmäistä kertaa kylään, hänelle annetaan mukaan joku lahja. Noilla lahjoilla on käsittääkseni jonkinlaista symbolista merkitystäkin - kookospähkinähän on muun muassa hedelmällisyyden symboli.

Kävimme tapaamassa myös Sukumaria, joka oli jokin aika sitten Hyderabadissa ohitusleikkauksessa ja jonka elämästä olen kertoillut jo aiemminkin. Mies oli ihan hyvävointisen oloinen, vaikka elämä ei muuten ollutkaan ihan mallissaan: kuivuus oli ajanut miehen maanviljelykset entistä pahempaan jamaan, Sukumarin vaimollakin oli todettu diabetes, sisar oli sairastanut chikungunyan, äiti lavantaudin, ja Sukumar itsekin oli ollut tässä välissä sairaalahoidossa kovan ripulin takia. Sukumarin poika oli edelleen ilman työtä ja kärsi tästä kovasti. Kun S. kysyi pojalta, mitä pojalle kuuluu, poika ei edes vastannut kysymykseen, vaan rupesi puuhailemaan jotakin aivan muuta.

Joissakin kyläpaikoissa - mm. S:n 103-vuotiaan isoisän luona - visiitti oli melkoinen pikavisiitti, alle puolen tunnin mittainen, mutta S:n tädin luona lähellä Madanapallia vietimme usemman tunnin. Siellä täti vei minut tutustumaan viljelyksiinsä, koska kiinnostukseni näitä ruokajuttuja kohtaan ei ole mikään salaisuus. :-) Peltojen antimista löytyy lisää kuvia ja asiaa ruokablogistani.

Oli sunnuntai, joten päällä oli ykköset. :-)

Maaseudun ihmisiä tädin mailla.
Poikaa vähän jännitti kuvan ottaminen, ja suu oli mennä uhkaavasti mutruun. Kuvan ottaminen sujui kuitenkin lopulta oikein hyvin. :-)

Tädin työntekijöiden poikia.

Tällaisia otoksia tulee, kun naurattaa liikaa... :-D

Tädiltä läksimme ajamaan S:n veljen vaimon sukulaisille, johon meidät oli kutsuttu illalliselle. Luulin, että käväisisimme siellä vain syömässä ja sitten lähtisimme takaisin Tirupatiin. Matka kylään kesti ainakin puolitoista tuntia, ja matkan aikana näimme muuan muassa, kun edessämme ajanut ambulanssikuski sai raivokohtauksen, kun vastaan tullut auto ei antanut ambulanssille tietä. Ambulanssimies pysäytti keskelle tietä ja meni huutamaan nyrkit heiluen toisen auton kuskille. Sanakopua jatkui hetken verran, kunnes ambulanssikuskilta paloi pinna lopullisesti ja hän kävi hakemassa ambulanssista kättä pidempää, jolla meinasi hakata toisen miehen. Tässä vaiheessa muita ihmisiä ryntäsi pitelemään ukosta kiinni, ettei veri olisi lentänyt.

Maaseudun pojat olivat keksineet mielenkiintoisen ajanviettomuodon: he asettuivat tien molemmin puolin - kolme, neljä poikaa kummallakin puolella tietä - välissään köysi. Kun auto lähestyi, pojat vetivät köyden tiukalle, jotta auto joutuisi pysähtymään. Sitten pojat ryntäsivät auton ikkunan taakse pyytämään rahaa. Ihmettelin, miksi pojat tekivät näin, ja S. totesi, että "huvin vuoksi - niillä ei kai ole muutakaan tekemistä". Kaikenlaista yritteliäisyyttä täällä näkeekin.

Kun lopulta pääsimme kyläpaikkaan perille, olin hieman järkyttynyt, sillä kansaa oli paikalla vaikka kuinka paljon. En ollut tajunnut, että heillä oli oikein juhlat. Kaikki vieraat olivat miehiä, joista suuri osa oli poliitiikkoja ja muita "tärkeitä" herroja. Meidät vietiin autokyydeillä talon mammuttimaiseen vierastaloon, jonne oli matkaa ehkä noin puoli kilometriä. Meidän käskettiin mennä yläkertaan lepäilemään, samalla kun talon palvelusväki alkoi koota alakerran terassille pöytiä ja tuoleja. Olin kuvitellut päivälliskutsun hieman toisenlaiseksi, enkä tuntenut oloani ollenkaan kotoiseksi siinä hieman pelottavan näköisessä herraseurueessa (olin ainoa nainen paikalla), vaikka läsnä oli tietysti paljon "omaa" väkeäkin.

Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin järjestyi oikein mukavasti, sillä meille - minulle ja Sathishille, jota ei myöskään huvittanut kuunnella poliitikkojen kännisiä löpinöitä - järjestettiin oma pöytä ja tuolit yläkerran parvekkeelle, josta saatoimme halutessamme katsella alakerran tapahtumia. Palvelu pelasi loistavasti, ja palvelusväki kantoi meille ylös ruokaa ja juomaa, kunnes olimme niin täynnä, että melkein kierimme loppuillasta portaat alas. Minä toimin myös juhlien virallisena valokuvaajana ja kuvasin loppuillasta kaikki herrat- vaikka yksi herroista olikin niin humalassa, että en saanut kuvan kuin hänen päälaestaan, sillä hänen päänsä rotkotti koko ajan rinnuksilla. En kuitenkaan voi julkaista yhtään kuvaa, vaikka mieli tekisi, koska kyseessä on kuulemma sen verran tunnettuja ihmisiä...

Kotimatka Tirupatiin oli yön tunteina pitkä, ja lisäjännitystä matkaan toi se, että bensa meinasi loppua kesken, kun mikään huoltoasema ei ollut enää siihen aikaan auki. Selvisimme kuitenkin perille Tirupatiin - yhdeltä yöllä. Tulipahan kyläilypäivälle pituutta!

Asutusaluetta Nelloressa.

Maanantaina ajoimme parin tunnin matkan Tirupatista Nelloreen anoppilaan. Tarkoitus oli olla Nelloressa vain kaksi yötä ja tulla takaisin keskiviikkona, mutta visiittimme venähtikin perjantaihin asti. En pannut tuota yhtään pahakseni, päinvastoin: olisin viihtynyt anoppilassa kauemminkin! Jostakin syystä viihdyin anoppilassa kauhean hyvin ja paluu kotiin Hyderabadiin oli vähän ankea, koska elämä täällä on loppujen lopuksi aika yksinäistä ja tylsää.

Kuva on otettu anoppilan katolta.

Anoppilassa ohjelmaan kuului tietenkin lisää sukulaisten ja tuttavien tapaamista, vaikka kyläreissuja pitikin tehdä loppujen lopuksi vähemmän kuin olin kuvitellut, ja visiitit olivat taas aika lyhyitä. Yksikin lääkäri oli niin kiireinen mies, että menimme tapaamaan häntä hänen vastaanotolleen, jossa lääkärillä oli juuri paraikaa potilas. Siinä minä, appiukko ja S. sitten istuimme vaihtamassa kuulumisia lääkärin kanssa samalla, kun tämä mittaili potilaan verenpainetta ja kyseli, onko potilaalla ollut päänsärkyä.

Anoppilassa elämänmeno on aika erilaista kuin meillä kaupungissa. Hauska yksityiskohta asutusalueen kadulla on "mobiilisilittäjä", jonka kärryyn saa viedä vaatteensa silitettäväksi.

Minä tosin pesen ja silitän anoppilassakin omat pyykkini, koska olen tehnyt näin aina. Anopin silitysrauta on ainakin 20 vuotta vanha rauta, jonka lataaminen on vähän kinkkinen juttu, sillä raudan ja latauslaitteen välillä on jonkilainen kosketushäiriö. Ongelma kuitenkin poistuu, jos raudan ja latauslaitteen väliin tunkee paperinpalan. Appiukko kävikin ystävällisesti askartelemassa minulle paperitaitoksen, kun näki minut taistelemassa raudan kanssa.

Iltaisin pimeän tultua asutusalueella kuuluu säännöllisin väliajoin pilliin viheltämistä. Tuosta äänestä tulee kovin turvallinen olo, sillä ääni tulee siitä, kun asutusalueella päivystävät vartijat viheltävät pilliinsä merkkinä toisilleen siitä, että he ovat asemissaan (ja ilmeisesti myös elossa!).

Anopin aputyttö Lakshmi oli lähtenyt maaseudulle paimentamaan vuohia, ja anopin apuna oli nyt watchmanin vaimo (kuvassa) sekä eräs toinen nainen. Yhtenä päivänä tämä toinen nainen kaiveli anopin vanhaa valokuvalaatikkoa, ja minä ihmettelin, että mitähän hän sieltä mahtaa etsiä. Myöhemmin asia selvisi, sillä nainen tuli näyttämään kahta laatikosta löytämäänsä valokuvaa, jossa olimme minä, S. sekä pari S:n kaveria. Nainen sanoi vievänsä valokuvat kotiinsa, jotta saa näyttää meidän kuvamme perheelleen. :-)

Anoppilassa oli ihana olla siksikin, että siellä sai taas hoivaa ja huolenpitoa. Heti ensimmäisenä aamuna heräsin nimittäin järkyttävään kurkkukipuun, joka sai myöhemmin kumppanikseen hirveän räkätaudin ja yskän. Anoppi keitteli minulle kuumaa keittoa, valmisti flunssajuomaa kuumasta maidosta, kurkumasta ja sokerista, antoi lääkettä päänsärkyyn, kaivoi kätköistään Vicksiä ja toi minulle paksumman peiton, kun yöllä paleli. Jos pitää sairastua, se kannattaa ehdottomasti tehdä anopin luona, jos oma äiti ei ole lähettyvillä. :-) Flunssa pitää vieläkin otteessaan (ja eilen se tuli myös ukkelille), ja kerkesin jo epäilemään sikainfluenssaakin, kun jalkoja ja käsiäkin on hieman särkenyt. Mutta koska kuumetta tai muita oireita ei ole ollut, olen ollut melko rauhallisin mielin. Eilen tosin kehittelin itselleni jo jonkinlaisen paniikinpoikasen, ja olin jo lähdössä testauttamaan itseäni johonkin sairaalaan - kunnes S. soitti Fadilille, jolla on Nelloressa pieni laboratorio. Fadil kertoi, että ei sairaalaan noin vain marssita testauttamaan sikainfluenssaa, tai jos marssitaankin, joutuu heti eristykseen, jos mainitsee epäilevänsä sikainfluenssaa. Kaikkein ironisinta - ja melkoinen yhteensattuma! - tässä on se, että sairaala, jossa Hyderabadin sikainfluenssatapaukset hoidetaan ja johon potilaat eristetään, on samainen "Government General and Chest Hospital", jonka portin kuvasin maaliskuussa.

Tuolloinhan kirjoitin kuvan alle, että tällaiset sairaalan portit "ovat mielestäni pelottavan näköisiä, koska tulee ihan semmoinen olo, että ken tästä käy, ei enää koskaan palaa". Jos siis sairastuisi sikainfluenssaan, tuonne sitä sitten päätyisi!