Sinun täytyy löytää vain itsesi. Kaiken muun voi googlettaa.


perjantai 19. tammikuuta 2018

Ulkomaalaisuuden iloja

Kävin asioilla Santa Cruzin keskustassa, ja kun kerran olin siellä, ajattelin heittää taas vapaamuotoisen nähtävyyskierroksen ja katsoa, mitä eteeni tulisi. Oli minulla mielessä yksi ihan tietty paikkakin, jonka halusin katsastaa: se lentokone, jonka olin nähnyt taksin ikkunasta yhdessä puistossa.

Olin saanut googlettamalla selville, että kyseinen lentokone oli tehnyt lentoja vuonna 1961. Lentokoneesta oli tullut bolivialaisten keskuudessa urbaani legenda, sillä sen uskottiin tehneen salakuljetuslentoja USA:sta Argentiinaan, Chileen ja Boliviaan. Salakuljetustavarat olivat olleet muun muassa savukkeita, viskiä, tekstiilejä ja televisioita. Viimeisen lentonsa kone lensi heinäkuun 30. päivä vuonna 1961. Lentokone nousi tuolloin ilmaan Santa Cruzin El Trompillon kentältä, mutta lentäjät eivät ilmoittaneet lentosuunnitelmaansa lennonjohtoon, sillä he olivat muka vain koelennolla. Kone sai tästä syystä peräänsä hävittäjälentokoneen, joka yritti käännyttää koneen Cochabamban kentälle. Koska miehistö ei piitannut hävittäjän ja lennonjohdon käskyistä, hävittäjästä alettiin ampua konetta, ja kone joutui tekemään hätälaskun El Trompillon kentälle. Kone säilyi hätälaskussa ehjänä.

Lentokone sijoitettiin nykyiseen sijaintipaikkaansa, puistoon vilkasliikenteisen Avenida Uruguayn varrelle, vuonna 1979. Kun näin koneen ensimmäisen kerran auton ikkunasta, meinasin pudottaa silmäni. Lentokone keskellä puistoa! Kone oli toiminut aluksi kirjastona (vähänkö siisti kirjasto!) ja myöhemmin pankkina. Nykyään kone on tyhjillään ja rapistunut, eikä sen sisälle pääse.




Tuommoinen lentokoneen raato tarjoaa mukavasti varjoa aurinkoisena päivänä, ja koneen alla olikin kaikenlaista toimintaa.

Mehumyyjiä.


Somo on muuten maissista valmistettua terveellistä mehua. Mehu pysyy kylmänä tuommoisissa hauskoissa kylmäastioissa.

Näppärä paikka katukeittiölle. Pussitkin saa kätevästi ripustettua.

Mikäs tässä on meikäläisenkään istuskellessa.
Lentokonepuistosta jatkoin pienemmille sivukujille, ja huomasin pian tulleeni jollekin hyvin epätavalliselle alueelle. Enemmistö alueen ihmisistä oli nimittäin pukeutunut lähes samanlaisiin vaatteisiin, jotka huokuivat mennyttä aikaa. Miehillä oli pitkät haalarit ja hattu ja naisilla taas pitkä tumma mekko ja hattu tai huivi. En kehdannut kuvata ihmisiä ihan avoimesti, sillä varsinkin naiset tuijottivat minua varsin tuiman näköisinä, mutta sain kuitenkin otettua muutaman hätälaukauksen.





Pitkällisen googlettelun jälkeen sain selville, että nämä ihmiset ovat mennoniittoja, jotka kuuluvat samaan protestanttikirkon suuntaukseen, anabaptisteihin, kuten amissitkin. Mennoniitat saapuivat Boliviaan 1900-luvun alussa, ja heitä on täällä noin 70 000. Mennoniittojen esi-isät ovat saksalaisia, ja Bolivian mennoniitatkin puhuvat vanhaa alasaksan murretta, plautdietschia. Itse asiassa saksa on - ilmeisesti juuri mennoniittojen runsaslukuisuuden takia - Bolivian puhutuin vieras kieli, ja portugali ja englanti seuraavat vasta perässä. Mennoniittamiehet osaavat yleensä ainakin jonkin verran espanjaa, sillä he oppivat sitä käydessään kauppaa bolivialaisen valtaväestön kanssa.

Bolivian mennoniittojen säännöt ovat hyvin tiukat. Mennoniitat elävät eristyksissä muusta maailmasta, ja yhteydenpito muihin kansanryhmiin kuin mennoniittoihin on kielletty, ellei kyse ole kaupanteosta. He pyrkivät myös olemaan mahdollisimman uskollisia vanhoille perinteille, joten moderni teknologia, kuten kännykät, tietokoneet ja kodinkoneet, ovat kiellettyjä. Mennoniitat saavat elantonsa erilaisista viljelyskasveista, kuten maissista ja durrasta, sekä erityisesti juustosta, josta he ovat varsin tunnettuja. Mennoniittojen toiveet ja unelmat keskittyvät hyvin yksinkertaisiin asioihin: he toivovat, että sato olisi tuottoisa, että elämä jatkuisi samanlaisena kuin aina ennenkin ja että he pystyisivät säilyttämään erillisyytensä muusta maailmasta.


Smart sexy -pikkuhousuja.
Mennoniitta-alueen jälkeen katujen tunnelma muuttui taas enemmän bolivialaiseksi.



Katsoin ensin, että mitäs paikallisia herkkuja tässä myydään. Onneksi oli nuo kuvat selityksineen, koska muuten olisi saattanut tulla vähän eksoottisempaa päivällistä. Ukkeli on hyvin kaikkiruokainen, mutta DogChowlle hänkin sanoisi varmaan nou nou. Tai hau hau. 😀


Tämä alue oli todellista ylikuormitusta kaikille aisteille, jos näin voisi sanoa. Hätkähdän harvemmin mitään hajuja, mutta nyt meikäläisen nenäkarvatkin alkoivat väristä jo siihen malliin, että katsoin parhaakseni jatkaa matkaa.




Yksi katu oli täynnä unisex-kampaamoja, jotka tarjosivat myös muita kauneudenhoitopalveluja, kuten pedikyyrejä ja manikyyrejä. Minua hieman huvittivat nuo erilaisten kampausten kuvat ovenpielissä ja seinillä. Oliko asiakkaan tarkoitus valita malleista mieleisensä ja sanoa, että tuommoisen haluan? Rouvat huutelivat minua kovasti käymään peremmälle, mikä ei ole tällä kuontalolla kyllä mikään ihmekään.


Päädyin lopulta El Arenal -puistoon, joka taitaa olla Santa Cruzin tunnetuin puisto.

Puiston keskellä on järvi suihkulähteineen, ja järven ympärillä kulkee kävelypolku. Itse miellän puiston vähän vihreämmäksi alueeksi, mutta puistojakin on kai monenlaisia.

Tämä oli selkeästikin suihkussa.



Kaupunkibussit ovat Santa Cruzissa pikkubusseja eli microja. Isojen bussien olisikin vaikea liikkua kaupungin ahtailla kaduilla.


Ihmettelin ensin tämän naisen nyyttiä, kun se oli niin erikoisen muotoinen, mutta sitten huomasin alaosan aukosta sojottavat jalat. Lapsihan siellä oli.

Sisäänkirjoittautumiset yliopistoihin ovat alkaneet, ja erään teknillisen korkeakoulun edessä valmistauduttiin ilmeisesti jo tulevaan lukuvuoteen.


Piipahdin lopuksi vielä Mercado Nuevossa, eräänlaisessa kauppahallissa, josta saa kuulemma hyvää ja konstailematonta paikallista ruokaa. Olin ajatellut syöväni siellä lounaan, mutta olin jo niin nälkäinen, etten jaksanut enää alkaa säätää ruoan kanssa, vaan suuntasin kotiin syömään leipää. Tuttua ja turvallista.


Muutama kadunväli ennen Mercado Nuevoa eräs nainen pysäytti minut ohikulkiessaan ja sanoi minulle: "olkaa varovainen kameranne ja kassinne kanssa, kun tämä on vähän vaarallista aluetta". Kiitin naista ja mietin, että minulla oli tainnut olla taas suojelusenkelit mukana. Ne ovat tainneet joutua paiskimaan viime viikkoina vähän ylitöitä, ja olinkin melkein ajatellut päästää ne vähäksi aikaa lomalle.

Nyt se lomailu ei kuitenkaan onnistu, sillä vuokrasimme eilen auton, mikä kuulosti ideana oikein kivalta. Pääsisin tutkimaan kaupunkia laajemmaltikin, kun ei tarvitsisi aina tilata Uberia tai kävellä! Autovuokraamossa intoni kuitenkin laantui, ja minua alkoi melkein kaduttaa koko autonvuokraus. Autovuokraamon nainen nimittäin varoitti, että poliisit tulisivat ahdistelemaan minua liikenteessä todella paljon, ihan vain siitä syystä, että olen ulkomaalainen. Nainen antoi minulle kopion rekisteriotteesta, joka pitäisi esittää poliiseille, sekä oman puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa milloin vain ja missä asiassa tahansa - esimerkiksi silloin, jos joudun poliisien ahdistelemaksi. Vuokraamon mies puolestaan esitteli minulle auton takakontissa olevat kolme esinettä, joita poliisit joka kerta kysyisivät ja jotka heille pitäisi esitellä. Yksi oli varoituskolmio ja kahta muuta en muista. Tiedän nyt kumminkin, missä kyseiset esineet sijaitsevat. 😆

Minulle tuli autonvuokrauksen jälkeen sellainen olo, että pitäkää tunkkinne. Pikkurikollisten tekemät taskuvarkaudet ja sellaiset vielä jotenkin ymmärrän, mutta laajamittaista ulkomaalaisvainoa poliisin taholta on vaikea hyväksyä. Ihmiset ovat Boliviassa hyviä ja ystävällisiä, mutta poliisit ovat läpimätiä. Tämä on täällä aivan yleinen käsitys (lue: tieto), ja pikkuhiljaa minäkin alan uskoa, että näin todellakin on.

Olimme suunnitelleet ukkelin kanssa pientä road trippiä viikonlopuksi, mutta ukkeli ei ole voinut viime päivinä oikein hyvin, joten voi olla, että road trip jää tekemättä. Tärkeintä olisi tietysti saada ukkeli kuntoon; muulla ei ole väliä. Mutta aika näyttää, mitä tuleman pitää.

*****

Lähteitä ja linkkejä Bolivian mennoniittojen elämästä kiinnostuneille:

Englanniksi:
The Mennonites of Bolivia - in pictures
Mennonites? In Bolivia? Mennonites! In Bolivia!
Mennonites in Bolivia (video)

Espanjaksi:
Menonitas. Desconectados del mundo
7 cosas que no sabías sobre los menonitas de Bolivia 
Menonitas Bolivia National Geographic (video)

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Jätesäkki päälle ja menoksi

Ukkelin suvussa on tulossa maaliskuussa häät, ja ne ovatkin varsinainen Tapaus. Hääkalu eli sulhanen on ukkelin vanhimman serkun poika, ja koska kyseinen serkku on sellainen, että hänelle pitää olla kaikki aina viimeisen päälle, luulen, että häistäkin on tulossa melkoinen spektaakkeli. Häät tietävät tietysti myös sitä, että meikäläisellekin pitäisi löytyä jotain päällepantavaa. Intialaisiin häihin kun ei mikään vanha virttynyt rätti kelpaa, vaan olisi hyvä olla mahdollisimman hienosti pukeutunut. Vaatimattomat vaatteet ja korut ovat intialaiselle kauhistus! Kaiken lisäksi häät kestävät kolme päivää, ja erilaisia tilaisuuksia on muistaakseni neljä, joten yksi vaate ei riitä.

Ukkelin sisko soitti minulle heti, kun olimme saaneet tietää häistä. Hän kertoi olevansa menossa tammikuun lopussa Intiaan vaateostoksille ja sanoi, että minunkin kannattaisi tulla silloin Intiaan, niin saisimme vaatteet samalla minullekin. Kunnollisia intialaisia vaatteita kun saa vain Intiasta, ja siellä on se tuttu ompelijakin, joka pystyy tekemään muutamassa päivässä ihmeitä. Länsimaiset vaatteet ovat intialaiseen makuun kovin vaatimattomia, ja jos olisin pukeutunut liian vaatimattomasti, tuntisin kuulemma oloni epämukavaksi. En viitsinyt sanoa siskolle, että silloin vasta tunnenkin oloni epämukavaksi, jos minun täytyy pukeutua vaatteisiin, joita en koe millään lailla omikseni. Intialaiset vaatteethan kuuluvat juuri tähän kastiin (no pun intended!).

Asia jäi auki, ja sisko soitti minulle taas viime viikolla kysellen, olenko tulossa Intiaan. Sisko on menossa ensin Hyderabadiin ja sitten Bangaloreen, ja voisimme kuulemma käydä ostoksilla Bangaloressakin. Bangalore kun on muotiasioissa niin paljon Hyderabadia edellä. Sanoin, että minusta tuntuisi ihan älyttömältä ostaa kalliita intialaisia vaatteita vain tätä yhtä käyttökertaa varten. Enhän minä tulisi vaatteita kuitenkaan toista kertaa käyttämään. Sisko ei antanut periksi vaan ehdotti, että voisinhan minä ostaa jotakin suhteellisen yksinkertaistakin. Jollakin tapaa ajatus vähän kutkutti. Intiasta saisi ainakin ihania värejä!

Sisko laittoikin minulle linkkejä nettikauppoihin, joissa myydään intialaisia vaatteita. Jospa niistä löytyisi jotain osviittaa siitä, millaiset vaatteet minua miellyttävät. Siskon vanhempi tytärhän tekee niin, että jos hän näkee esimerkiksi jonkun intialaisen näyttelijän päällä jonkin upean muotiluomuksen, hän ottaa vaatteesta kuvan ja menee sen kanssa edellä mainitulle ompelijalle. Ompelijan pitää sitten tehdä samanlainen vaate, ja hinnan pitää tietenkin olla murto-osa alkuperäisen hinnasta.

Olen nyt tutkinut siskon linkkaamia nettikauppoja oikein urakalla ja voin sanoa, että perinteiset intialaiset koltut eivät kerta kaikkiaan vetoa minuun. Minusta ne näyttävät kaikki hirveän vanhanaikaisilta ja tuhat kertaa nähdyiltä. Minä kaipaisin vähän jotakin räväkämpää ja modernimpaa; jotain, missä olisi asennetta. En kyllä tiedä itsekään, mitä tuommoinen määritelmä mahtaa tarkoittaa, mutta tulipahan mieleeni.

Perinteisillä koltuilla tarkoitan siis esimerkiksi jotain tällaista:

Bubber Couture: Pink and purple emroidered lehenga set.
tai tällaista:

Ritu Kumar: Turquoise blue embellished sari.

Löysin sentään nettikaupoista joitakin malleja, jotka miellyttivät minunkin silmääni. En tiedä, kuinka sopivia nämä olisivat häihin, mutta minä tykkäisin näistä.

Mandira Wirk: Deep pink & gold embellished draped sari.
Tässä mallissa minua viehättävät värit ja selkeys. Rintaliiviongelmahan tämän kanssa tulisi, mutta eiköhän sen saisi jotenkin ratkaistua. Kanafileitä vaan täytteeksi, niin ei tarvitse liivejä ollenkaan!

Anita Dongre: Orange silk suit with sharara.

Tämän kokonaisuuden huolisin, vaikkei mitään häitä olisikaan! Tykkään asun väristä, kuvioista, mallista ja laskeutuvuudesta - ihan kaikesta. Harmillista, että tämä oli loppuunmyyty. Mikä hirveä sana muuten: loppuunmyyty. Melkein sama kuin maailmanloppu.

Anome: Navy blue tube jumpsuit.

Enpä olisi ikinä uskonut, että voisin joskus kuvitella laittavani päälleni haalarin (vai miksi näitä suomeksi kutsutaan). Nyt on käynyt kuitenkin niin, että tulin ostaneeksi Brasiliastakin jo yhden haalarin, josta tykkään kovasti. En vain oikein tiedä, missä voisin sitä käyttää. Mutta sehän on vain sivuseikka!

Anita Dongre: Embroidered gown.

Tämä ei ole mikään kovin ylellisen oloinen malli eikä sopisi siitä syystä ehkä häihin, mutta asun kuviointi ja värit vetoavat minuun todella paljon. Me like.

Bhaavya Bhatnagar: Wine draped gown with trail.

Tämä on todella yksinkertainen mutta minusta valtavan kaunis! Pitäisi vain sitten olla koko ajan sivutuuli, että tuo liepuke lepattaisi tuolla lailla nätisti.

Falguni and Shane Peacock: Red printed kurta with leggins.

Tämänkin huolisin, vaikkei mitään häitä olisikaan! Ihanat värit ja ihana kuviointi! Mutta mikä on tuo iso musta aukko tuossa... hmm... alavatsan kohdalla?

Anita Dongre: Printed long jacket and lehenga set.

Tämäkin on minusta jotenkin ihan huikean kaunis kokonaisuus! Yläosa on tosin ehkä vähän turhankin yksinkertainen, mutta toisaalta alaosa kompensoi. Olisi varmaan hienoa purjehtia tämän kanssa vessaan.

Ridhima Bhasin: Floral side cut anarkali with draped dupatta.

Tämä on väritykseltään minun makuuni ehkä hieman liian hempeä ja valju, mutta siitä huolimatta asu miellyttää minua kovasti. Ja toisaalta: tarvitseeko kaiken aina niin värikästä ollakaan?

Tarun Tahiliani: Olive embroidered anarkali and churidaar.

Tämä menee jo sinne "perinteinen tönköttävä intialainen kolttu" -osastoon, mutta väri on niin ihana, että huolisin tämän jo ihan vain sen takia! Tämän kanssa ei tarvitsisi käyttää kaulakoruakaan, mikä on erityisen hyvä juttu. Minä kun en omista sellaisia rekisterikilven kokoisia kaulakoruja, jotka täyttäisivät intialaisten hyväksymät hääkorukriteerit.

Nettisivujen selaaminen vahvisti edelleen ajatustani siitä, että etsisin vaatteeni muualta kuin Intiasta. Pukeutuisin sellaisiin vaatteisiin, joissa itse viihdyn, enkä sellaisiin, jollaisiin minun oletetaan pukeutuvan. Tiedän, että ukkeli on 150-prosenttisesti samaa mieltä kanssani, ja ukkelin mielipide onkin ainoa, jolla on minulle oikeastaan väliä. En vain oikein tiedä, mistä maasta minun kannattaisi lähteä haeskelemaan vaatteita. Suomesta tuskin ainakaan, kun eihän sieltä saa mitään kivaa. Tässä tuleekin varmasti käymään niin kuin monesti ennenkin, etten löydä mitään, mistä todella pitäisin, ja lopulta minun on vain pakko tyytyä johonkin.

Mutta on kai sitä maailmassa suurempiakin murheita.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Puutarhatuolit paremmassa käytössä

Kun katsoin eilen aamulla ulos ikkunasta, kohtasin varsin erikoisen näyn. Missään ei näkynyt yhden yhtä ihmistä, autoa eikä mitään muutakaan elämää! Ihan kuin maan yli olisi pyyhkäissyt jonkinlainen katastrofi ja minä olisin ollut ainoa eloonjäänyt (ukkeli nukkui vielä).

Sitten huomasin makuuhuoneen ikkunasta tienristeyksessä ihmisiä, jotka olivat pysäköineet autoja tielle poikittain tiesuluksi.


Autioita katuja ja tiesulkua katsellessani tajusin, että tänään ei todellakaan liikkuisi yksikään auto. Ainoastaan moottoripyörät ja polkupyöräilijät pääsivät tiesulkujen ohi.

Ukkeli lähti päivällä kävellen tapaamaan yhtä kollegaansa, ja minä päätin lähteä samalla katselemaan hieman tyhjiä katuja. 


Kun on tottunut siihen, että autoja pörrää teillä kaikkina vuorokaudenaikoina, autojen täydellinen puuttumattomuus tuntui jotenkin absurdilta. Autolla ei olisi edes päässyt mihinkään, sillä tiesulkuja oli kaikkialla.

Ja tiesulut - ne olivat jos jonkinlaisia virityksiä.

Vielä kun olisi kukkavaasi tuossa pöydällä, niin asetelma olisi täydellinen.

Pian kuvan ottamisen jälkeen tiesulun ilmeisesti pystyttänyt mies ilmestyi autonsa viereen pitämään vahtia. Miehellä oli toisessa kädessään sämpylä, jota hän mutusteli, ja toisessa pitkä vyö.

Ihmisten tarkoitus oli siis protestoida tiesuluilla uutta rikoslakia ja presidentti Evoa vastaan.

Mieleeni tuli, että voisin lähteä käymään sillä tiesululla, jonka olin ikkunasta nähnyt. Kiinnosti, mitä siellä olisi tekeillä.





Autoja oli parkkeerattu risteykseen pitkin ja poikin, ja tuntui hullulta, että liikennevalot toimivat kumminkin ihan normaalisti, vaikka kaduilla ei ollut minkäänlaista liikennettä.

Ihmiset olivat pystyttäneet katoksia, joiden suojassa he seisoskelivat tai istuivat, ja tunnelma oli varsin rauhallinen, jopa iloinen.

Musiikki pauhasi ja näytti siltä, että ihmiset olivat tulleet vain piknikille. Piknikpaikka nyt vain sattui olemaan keskellä katua.

No niin. Nyt ovat varusteet kohdallaan.
Kuljen kauppaan yleensä tämän tien yli, ja normaalipäivänä joudun puikkelehtimaan autojen seassa kieli keskellä suuta. Olikin varsin erikoinen tunne, kun ei tarvinnut varoa autoja yhtään.


Kotikatukin oli epätodellisen autio. Tyhjä juomatölkki vain pyöri kolisten kadulla tuulessa.

Katu-uskottava reportteri.

Lakko päättyi illalla kello 18.30, ja pikkuhiljaa autot valtasivat jälleen maantiet. Limusiininkin näin menevän tiellä.

Kukahan herra Isoherra se mahtaa tässä matkustaa?
Kerroin edellisessä postauksessa, että Santa Cruzissa on ollut työnseisauksia aiemminkin, mutta vastaavanlaista kansalaislakkoa ei ole kuitenkaan nähty kaupungissa kymmeneen vuoteen. Kaupunki pysähtyi nyt aivan totaalisesti. Lakkoa pidettiin menestyksenä siitä syystä, että aivan tavalliset kaupungin asukkaat osallistuivat tiesulkuihin niin aktiivisesti. Nuo minunkin näkemäni katusulut olivat ihan tavallisten kaupunkilaisten (eivät siis mitenkään poliittisesti aktiivisten tahojen) pystyttämiä.

Olen kokenut tämän matkan aikana Santa Cruzin vuoden kuumimman päivän (15.12.), rankimmat sateet 40 vuoteen (2.1.) ja  ensimmäisen kansalaislakon kymmeneen vuoteen. Mitähän vielä?

Menimme illalla haistelemaan ukkelin kanssa uima-altaalle hieman raitista ilmaa, ja yllätys oli melkoinen, kun näimme allasalueen iltavalaistuksessa. Allasalue oli minusta tosi hieno, sillä valot vaihtoivat väriä koko ajan.


Miten ollakaan: ensimmäiseksi tuli mieleeni, että täälläpä olisi kiva istua illalla juomassa pari olutta.  😎
 
Talokin näytti pimeässä aika jännältä.


Hotelliasumattomuuden yksi parhaista puolista on se, että ei tarvitse juoda hotellin tai kahviloiden kahveja. En ole koskaan ollut kovin nirso kahvini suhteen, mutta laatuvaatimukset ovat kumminkin ilmeisesti kasvaneet, sillä vielä toistaiseksi en ole saanut tällä matkalla missään muualla kuin kotona sellaista kahvia, johon olisin ollut täysin tyytyväinen. Tykkään juoda kahvini maitotilkan kanssa, mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole yleensä tarjolla - paitsi hotellin aamiaispöydässä, jossa kahvi saattaa kuitenkin olla niin pahaa, että sitä ei pelasta maitokaan.

Jos tilaa americanon, eteen tulee isohko kuppi kummalliselta maistuvaa mustaa kahvia. Jos yrittää saada americanon maidolla, tarjotaan cafe con lecheä. Jos pyytää, että kahvissa olisi vain vähän maitoa, tarjotaan cafe cortadoa. Cafe cortado on kuitenkin kooltaan aivan liian pieni, samoin kuin espresso, jossa ei edes ole maitoa. Cappuccino on sentään isompi, ja siinä on maitoakin, mutta maitoa on liikaa, aivan kuten cafe con lechessäkin.

Milloin kahvin juomisesta tuli näin vaikeaa?


Kotona saa onneksi keitellä juuri sellaista kahvia kuin haluaa. Olen ollut aina vannoutunut perinteisen kahvinkeittimen käyttäjä (koska muut keittimet ovat muka liian työläitä), mutta tähän asuntoon tullessa jouduin sattuneista syistä keittelemään kahvia pari päivää ukkelin pressopannulla. Huomasin, että vaikka pressopannussa onkin hieman enemmän hommaa, pressopannu sopii täkäläiseen kahviin erinomaisen hyvin. Kahvinkeittimessä vesi hulahtaa suodattimen läpi liian nopeasti, ja kahvista tulee mautonta lirua. Mutta kun malttaa hauduttaa kahvin pressopannulla, kahvista tulee vahvaa ja maukasta - juuri sellaista kuin kahvin pitää ollakin.

Olisi kiva kuulla, miten sinä tykkäät keittää/juoda kahvisi!



Hondurasilainen kollega toi meille hondurasilaista kahvia, joka on kuulemma maailman parasta. En ole vielä ehtinyt maistamaan kahvia, joten en osaa sanoa, pitääkö väite paikkansa!